Skitsofreniapotilaiden kuolleisuus sairaanhoitopiireittäin

Skitsofreniapotilaiden kokonaiskuolleisuus on suurempi kuin muun väestön (1,2,3). Itsemurhakuolleisuus on skitsofreniassa 12,5-kertainen normaaliväestöön verrattuna (4). On arvioitu, että 4,9 % skitsofreniaan sairastuneista päätyy itsemurhaan (5). Suhteellisen pienen lukumääränsä takia itsemurhat selittävät kuitenkin vain osan kuolleisuuseroista.

Pääosa kuolleisuuseroista selittyy luonnollisesta kuolleisuudesta eli somaattisista sairauksista johtuvasta kuolleisuudesta, joka skitsofreniapotilailla on 2-3 kertaa niin suuri kuin väestössä keskimäärin (6,7). Erojen syiksi on esitetty skitsofreniapotilaiden yksipuolista ruokavaliota, vähäistä liikuntaa ja runsasta tupakointia (8). Kuoleman vaaraa lisää myös skitsofreniapotilaiden yleinen ylipainoisuus (9), jota epäterveellisen elämäntyylin ohella myös heidän käyttämänsä neuroleptilääkitys voi lisätä.

Skitsofreniapotilaiden yleisimmät kuolemaan johtaneet ruumiilliset sairaudet ovat sydän- ja aivoverenkiertosairaudet, hengityselinsairaudet ja syövät (10). Somaattisten riskitekijöiden kasautumisen vuoksi skitsofreniapotilaat ovat vielä tarkemman somaattisen arvioinnin ja seurannan tarpeessa kuin muista mielenterveyden häiriöistä kärsivät potilaat. Viime vuosina onkin kiinnitetty huomiota skitsofreniapotilaiden somaattisten sairauksien suureen määrään ja niiden puutteelliseen hoitoon (8,11,12). Myös vastikään päivitetyssä skitsofrenian Käypä hoito -suosituksessa korostetaan skitsofreniaan sairastuneiden potilaiden somaattisen tutkimisen ja hoidon tärkeyttä (13). Hoitosuositukseen on myös yhdeksi hoidon tuloksellisuuden kriteeriksi otettu kuolleisuus, jota voidaan yleensäkin pitää hoidon epäonnistumisen lahjomattomana kriteerinä. Voidaankin olettaa, että jos potilaiden kuolleisuus on jollakin alueella keskimääräistä pienempää, on hoidossa onnistuttu suhteellisen hyvin, kun taas vastakkaisessa tapauksessa on syytä selvittää heikompaan hoitotulokseen johtaneita syitä.

Tämän tutkimuksen tarkoitus oli selvittää 1) skitsofrenian vuoksi ensi kertaa hoitoon tulleiden potilaiden kuolleisuuteen vaikuttavia yksilöllisiä tekijöitä, 2) vertailla kuolleisuutta sairaanhoitopiirien kesken ja 3) tuottaa tietoa sairaanhoitopiirien käyttöön, jotta ne voisivat kiinnittää huomiota mahdollisia eroja selittäviin syihin ja ryhtyä niiden vaatimiin toimenpiteisiin. Koska oli oletettavaa, että potilaiden tausta vaikuttaa heidän kuolleisuuteensa, sairaanhoitopiirien välinen vertailu tehtiin myös siten, että taustatekijät oli vakioitu.

Aineisto ja menetelmät

Tutkittavat

Tutkimusaineiston muodostavat vuosina 1987-2002 ensi kertaa sairaalahoidossa skitsofreniadiagnoosin saaneet 15-64-vuotiaat potilaat. Tutkimusajanjakso valittiin alkavaksi vuodesta 1987, koska skitsofrenian määrittely silloin käyttöön otetussa Tautiluokitus 1987:ssä vastaa skitsofrenian määrittelyä vuonna 1996 käyttöön otetussa ICD-10-tautiluokituksessa.

Tutkittavat poimittiin Stakesin terveydenhuollon hoitoilmoitusrekisteristä siten, että mukaan otettiin kaikki ne potilaat, jotka olivat saaneet ensimmäisen kerran skitsofreniadiagnoosin joko pää- tai sivudiagnoosikseen. Skitsofreniaan kuuluviksi luettiin ajanjaksolta 1987-1995 Tautiluokitus 1987:n diagnoosikoodi 295 ja tämän jälkeen Tautiluokitus ICD-10:n diagnoosit F20 ja F25. Skitsofreniadiagnoosin ensikertaisuus tarkistettiin takautuvasti aina vuoteen 1969 asti, joten kenelläkään aineistoon poimitulla ei ollut sairaalahoidossa tehtyä skitsofreniadiagnoosia ennen vuotta 1987. Sen sijaan yhteensä 12 123 potilasta (67,3 %) oli ollut aikaisemmin hoidossa jollain muulla psykiatrisella diagnoosilla.

Hoitoilmoitusrekisteritiedoista saatiin myös potilaan sukupuoli ja ikä indeksihoidon alkaessa. Potilaiden indeksihoidon aikaiset perhetiedot, siviilisääty ja lasten lukumäärä poimittiin väestörekisteristä. Kuolinsyyrekisteristä kerättiin tiedot potilaiden kuolemista ajanjaksolta 1987-2003. Keskimääräiseksi seuranta-ajaksi tuli 8,08 vuotta eli 8,3 % lyhyempi kuin ensimmäisen hoidon alusta vuoden 2003 loppuun laskettu seuranta-aika (8,85 vuotta). Kuolemansyyt jaettiin luonnollisiin ja ei-luonnollisiin, joista itsemurhat erotettiin omaksi ryhmäkseen.

Hoitoilmoitusrekisterin psykiatrian erikoisalakoodien perusteella kuolemat luokiteltiin myös sen mukaan, olivatko ne tapahtuneet psykiatrisen sairaalahoidon aikana. Kuoleman katsottiin tapahtuneen psykiatrisen sairaalahoidon aikana, jos kuolinpäivä oli sairaalahoidon kotiuttamispäivä tai jokin muu psykiatrisen sairaalahoidon aikainen päivä. Tällaista kuolemaa kutsuttiin sairaalakuolemaksi. Muiden kuolemien katsottiin tapahtuneen psykiatrisen sairaalahoidon ulkopuolella ja niitä kutsuttiin avohoitokuolemiksi, vaikka osa niistä tapahtuikin somaattisen sairaalahoidon aikana tai potilaan olleessa kaiken hoidon ulkopuolella.

Tilastolliset käsittelyt

Kuolleiden osuuksia suhteessa potilaiden taustaan analysoitiin ristiintaulukoinnilla, ja eroja testattiin ?2 -testillä. Kokonaiskuolleisuuden ja sen eri ryhmien vaihtelua selitettiin potilaiden taustalla käyttäen Coxin regressioanalyysiä, joka ottaa huomioon eri aikana aineistoon tulleiden seuranta-ajan vaihtelun. Kuolleisuuden ja sen eri ryhmien vaihtelua sairaanhoitopiireittäin analysoitiin myös Coxin regressioanalyysillä ensin siten, että malliin otettiin pelkästään sairaanhoitopiiri. Toisessa vaiheessa malliin lisättiin potilaiden taustatiedot (sukupuoli, ikä, siviilisääty ja lasten lukumäärä). Erikseen laskettiin sairaanhoitopiirikohtaisen kuolleisuusluvun ja koko maan kuolleisuusluvun välinen suhde, joka on mainittu tekstissä. Analyysit tehtiin SPSS 15.0 tilasto-ohjelmalla (SPSS Inc; Chicago, IL, USA 2007). Merkitsevyyttä koskeva p-arvo katsottiin tilastollisesti merkitseväksi, jos se oli 0,05 tai sitä pienempi.

Tulokset

Potilaiden tausta

Tutkimusaineistoon tuli kaikkiaan 18 006 potilasta (taulukko 1). Miehet, naimattomat ja lapsettomat olivat aineistossa yliedustettuja. Kaikkiaan rekisteröitiin 2 202 kuolemaa. Siten koko aineiston potilaista kuoli 12,2 %. Osa kuolemista oli luokittelemattomia (n = 65), joten kuolinsyynmukaisissa analyyseissä kuolleiden lukumäärä (n = 2 137) oli pienempi. Niistä 1 063 (49,7 %) johtui luonnollisista syistä ja 1 074 (50,3 %) ei-luonnollisista syistä. Itsemurhia oli 665 (31,1 %). Yleisimmät luonnollisen kuoleman syyt olivat verenkiertoelinten (n = 534), kasvaimien (n = 219) ja hengityselinten (n = 106) sairaudet. Kuolleisuus oli yleisempää miehillä kuin naisilla ja lisääntyi odotetusti iän myötä. Perheellisten kuolleisuus oli pienempi kuin perheettömien.

Kuolleista potilaista 14,9 % kuoli ollessaan psykiatrisessa sairaalahoidossa. Luonnollisen syyn vuoksi kuolleista 13,6 %, muun kuin itsemurhan aiheuttaneen ei-luonnollisen syyn vuoksi kuolleista 7,1 % ja itsemurhaan päätyneistä 22,6 % oli kuollessaan psykiatrisessa sairaalahoidossa (p < 0,001). Kaikissa ryhmissä valtaosa potilaista oli kuollessaan avohoidossa tai psykiatrisen sairaalahoidon ulkopuolella.

Kuolleisuus oli poikkeuksellisen suuri potilailla, joilta tieto siviilisäädystä tai lasten lukumäärästä puuttui. Tieto lasten lukumäärästä puuttui myös kaikilta niiltä, joilta puuttui tieto siviilisäädystä. Seuranta-aikavertailu osoitti, että kaikilla niillä (n = 371), joilta nämä molemmat tiedot puuttuivat, keskimääräinen seuranta-aika oli 3,9 vuotta, kun heistä kuolleilla vastaava luku (n = 248) oli 0,5 vuotta. Kuolleista 51 % oli tehnyt itsemurhan ja 33,3 % oli kuollut psykiatrisessa hoidossa.

Potilaiden taustan yhteys kuolleisuuteen

Eri syistä johtunut kuolleisuus oli miehillä suurempi kuin naisilla (taulukko 2). Kokonaiskuolleisuus ja luonnollinen kuolleisuus suurenivat iän myötä. Huomionarvoinen on kuitenkin 45-64-vuotiaiden poikkeuksellisen suuri kuolleisuus. 15-24-vuotiaiden ikäryhmään verrattuna ei-luonnolliset kuolemat olivat vanhemmissa ikäryhmissä yleisempiä, mutta eivät yleistyneet lineaarisesti iän myötä. Naimisissa oleviin verrattuna naimattomien kokonaiskuolleisuus (hazard ratio, HR 1,28, 95 %:n luottamusväli 1,12-1,45, p < 0,001) ja luonnollinen kuolleisuus (HR 1,29, 95 %:n luottamusväli 1,09-1,52, p = 0,003) olivat suurempia, vaikka sukupuolen ja iän vaikutus oli otettu huomioon. Naimisissa oleviin verrattuna leskien kokonaiskuolleisuus ja luonnollinen kuolleisuus sekä eronneiden ei-luonnollinen kuolleisuus olivat suurempia, vaikka muiden tekijöiden vaikutus oli otettu huomioon (taulukko 2). Toisaalta lasten olemassaolo liittyi pienempään kuolleisuuteen eri kuolinsyyryhmissä.

Kuolleisuuden vaihtelu sairaanhoitopiireittäin

Kokonaiskuolleisuus vaihteli merkitsevästi sairaanhoitopiireittäin (p < 0,001 mallissa pelkästään sairaanhoitopiiri, p = 0,01 kun potilaiden tausta on vakioitu). Myös luonnollinen kuolleisuus (vastaavasti p < 0,001, p = 0,02) ja ei-luonnollinen kuolleisuus (p = 0,01, p = 0,02) vaihtelivat merkitsevästi eri sairaanhoitopiireissä. Sen sijaan itsemurhakuolleisuus ei vaihdellut merkitsevästi (p = 0,08, p = 0,09) (liitetaulukko 1. Liiteaineisto on lehden internet-sivuilla artikkelin pdf-version liitteenä www.laakarilehti.fi > Sisällysluettelot > 44/2008). Seuraavassa tarkastelussa on mainittu sairaanhoitopiirit, joissa arvot ovat vähintään 15 % suuremmat tai pienemmät kuin koko maan arvo.

Kokonaiskuolleisuus oli keskimääräistä suurempi Kainuussa, missä sairaanhoitopiirin kuolleisuusluvun ja koko maan kuolleisuusluvun suhde oli 1,37. Keskimääräistä suurempi kokonaiskuolleisuus oli myös Länsi-Pohjassa (1,31), Pohjois-Karjalassa (1,24), Etelä-Karjalassa (1,19) ja Pohjois-Savossa (1,18). Kokonaiskuolleisuus oli keskimääräistä pienempi Etelä-Pohjanmaalla (0,80), Lapissa (0,78), Vaasassa (0,64) ja Ahvenanmaalla (0,39) (kuvio 1). Luonnollinen kuolleisuus oli suurin Länsi-Pohjassa (1,62), Kainuussa (1,51) sekä Pirkanmaalla (1,19) ja pienin Satakunnassa (0,79), Etelä-Pohjanmaalla (0,75), Kanta-Hämeessä (0,72), Ahvenanmaalla (0,72) ja Vaasassa (0,61) (kuvio 1).

Ei-luonnollinen kuolleisuus oli tavallista suurempi Pohjois-Karjalassa (1,51), Kainuussa (1,33), Satakunnassa (1,32), Etelä-Karjalassa (1,24), Varsinais-Suomessa (1,21), Pohjois-Savossa (1,18), Etelä-Savossa (1,15) ja Kanta-Hämeessä (1,15) (kuvio 1). Keskimääräistä pienempi ei-luonnollinen kuolleisuus oli Etelä-Pohjanmaalla (0,82), Kymenlaaksossa (0,82), Pirkanmaalla (0,81), Itä-Savossa (0,80), Vaasassa (0,67), Lapissa (0,61) ja Ahvenanmaalla (0,00) (kuvio 1). Ei-luonnollisista kuolemista itsemurhakuolemat olivat keskimääräistä yleisempiä Kainuussa (1,59), Satakunnassa (1,51), Pohjois-Karjalassa (1,40), Etelä-Karjalassa (1,41), Helsingissä ja Uudellamaalla (1,25), Varsinais-Suomessa (1,19) ja Länsi-Pohjassa (1,16) (kuvio 1). Keskimääräistä harvinaisempia ne sen sijaan olivat Vaasassa (0,85), Lapissa (0,64), Etelä-Pohjanmaalla (0,62), Kymenlaaksossa (0,57) ja Ahvenanmaalla (0,00) (kuvio 1).

Psykiatrisen sairaalahoidon aikaisessa luonnollisista (p = 0,394, p = 0,480) ja ei-luonnollisista (p = 0,120, p = 0,130) syistä johtuneessa kuolleisuudessa ei ollut merkitseviä eroja sairaanhoitopiirien välillä. Itsemurhakuolleisuus psykiatrisessa sairaalahoidossa vaihteli vain viitteellisesti (p = 0,105, p = 0,099) piirien kesken ja oli suurinta Satakunnassa (2,01), Länsi-Pohjassa (1,86), Keski-Pohjanmaalla (1,78), Pohjois-Savossa (1,77), Varsinais-Suomessa (1,67), Etelä-Karjalassa (1,60), Pohjois-Pohjanmaalla (1,33), Kanta-Hämeessä (1,24) sekä Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirissä (1,23).

Merkitsevä vaihtelu todettiin psykiatrisen sairaalahoidon ulkopuolella ilmenneessä kokonaiskuolleisuudessa (p = 0,001, p = 0,028). Varsinkin luonnollisista syistä johtunut kuolleisuus vaihteli merkitsevästi (p < 0,001, p = 0,027) sairaanhoitopiireittäin noudattaen pitkälti kaikkien luonnollisista syistä tapahtuneiden kuolemien vaihtelua (kuvio 1). Kuolleisuus psykiatrisen sairaalahoidon ulkopuolella oli keskimääräistä suurempi Länsi-Pohjassa (1,35), Kainuussa (1,34), Pohjois-Karjalassa (1,30) ja Etelä-Karjalassa (1,17), mutta keskimääräistä pienempi Etelä-Pohjanmaalla (0,81), Lapissa (0,79), Vaasassa (0,67) ja Ahvenanmaalla (0,23). Pelkästään luonnollisista syistä johtuva kuolleisuus oli suurta Länsi-Pohjassa (1,75), Kainuussa (1,44) ja Pirkanmaalla (1,24).

Pohdinta

Keskeiset tulokset

Tutkimuksen keskeinen tulos oli, että skitsofreniapotilaiden kuolleisuus oli suurinta miehillä ja lapsettomilla potilailla. Luonnollisista syistä johtunut kuolleisuus kasvoi iän myötä mutta oli erityisen korkea vanhimmassa ikäryhmässä. Luonnollisista syistä johtuva kuolleisuus oli suuri myös leskillä. Ei-luonnollisista syistä johtunut kuolleisuus oli vanhemmissa ikäryhmissä suurempaa kuin nuorimmassa, 15-24-vuotiaiden, ikäryhmässä. Kuolleisuus vaihteli sairaanhoitopiireittäin merkitsevästi silloinkin, kun potilaiden tausta oli vakioitu. Sairaanhoitopiirien väliset erot tulivat korostetusti esiin luonnollisista syistä johtuvassa kuolleisuudessa ja painottuivat avohoidossa oleviin potilaisiin.

Koska tutkimus koski ensi kertaa skitsofreniadiagnoosin saaneita potilaita, tulosten voidaan katsoa ainakin osittain kuvastavan skitsofrenian alkuvaiheen hoidon tuloksellisuutta. Tosin on huomattava, että yli puolet potilaista oli aikaisemmin ollut sairaalahoidossa muulla psykiatrisella diagnoosilla, joten kyse ei ollut psykiatrisen sairastamisen suhteen ensikertalaisaineistosta. Lisäksi tiedetään, että skitsofrenia useimmiten puhkeaa jo huomattavasti aikaisemmin kuin potilas tulee ensi kertaa sairaalahoitoon (14). Koska näyttöön perustuva hoito perustuu diagnoosiin myös skitsofreniapotilailla, on kuitenkin perusteltua valita seurannan lähtökohdaksi ajankohta, jolloin skitsofreniadiagnoosi ensi kerran tehtiin. Tutkimusaineiston ikärakenteen takia luonnollisista syistä johtuvia kuolemia oli yhtä paljon kuin ei-luonnollisista syistä johtuvia kuolemia. Tämä mahdollistikin näiden kahden kuolinsyyryhmän tarkastelun erikseen.

Kokonaiskuolleisuus

Ensi kertaa psykiatriseen sairaalahoitoon tulleista skitsofreniapotilaista kuoli 1960-1970-luvuilla 7,5 vuoden seurannassa 7-8 % (15,16). Ensimmäiseen hoitoon (avohoitoon tulleet mukaan lukien) tulleista kuoli 1970-luvulla 3 % (17) ja 1980-luvulla 5,2 % (18) viiden vuoden seuranta-aikana. Tässä tutkimuksessa saatu 12,2 %:n kuolleisuus keskimäärin 8,85 vuoden seuranta-aikana oli siten hieman suurempi kuin edellä mainituissa tutkimuksissa. Ero selittynee osin erilaisesta tutkimusjoukosta ja tutkimusmenetelmästä. Samansuuruisia kuolleisuuslukuja (8,3 % / 5 vuotta) on julkaistu mm. Kanadasta (19). Näyttääkin siltä, että tässä tutkimuksessa saatu skitsofreniapotilaiden 12 %:n kuolleisuus (1,4 % laskettuna yhtä seurantavuotta kohti) ei ollut ainakaan pienempi kuin 1960-1980-luvuilla. Tuoreen suomalaisen rekisteritutkimuksen mukaan ensikertalaisten skitsofreniapotilaiden viiden vuoden aikainen kuolleisuus ei muuttunut merkitsevästi vuoden 1980 jälkeen. Sen sijaan miespotilaiden itsemurhakuolleisuus pieneni vuoden 1994 jälkeen (20).

Yksilölliset erot

Skitsofreniaan sairastuneiden miesten kuolleisuuden tiedetään olevan suurempi kuin vastaava naisten kuolleisuus (5,19). Tämä saattaa johtua miesten epäterveellisemmistä elämäntavoista (8,21) sekä niistä johtuvista sairauksista ja ylipainoisuudesta (9). Odotettu oli myös luonnollisen kuolleisuuden lisääntyminen iän myötä, mikä johtunee iän myötä ilmaantuvista somaattisista sairauksista. Vastaavanlainen iän vaikutus on havaittu myös pitkäaikaisilla skitsofreniapotilailla (22). Huomiota kiinnittää kuitenkin vanhimman (45-64-vuotiaat) potilasryhmän lähes hyppäyksenomainen kuolleisuuden nousu, joka näkyi myös pidemmän aikavälin käsittäneessä Rantasen ym. tutkimuksessa (20). Kyse on (myöhemmässä) keski-iässä skitsofreniadiagnoosin saaneista, joilla somaattisten sairauksien kuolleisuutta lisäävät vaikutukset saattavat korostua riittämättömän somaattisen hoidon vuoksi (12). Osittain kyse voi olla myös psykoosilääkityksen haittavaikutuksista (23,24).

Odotettua oli, että naimisissa olevien kuolleisuus on pienempi kuin yksin elävien. Pitkäaikaispotilailla siviilisäädyn yhteys kuolleisuuteen ei tosin ole yhtä vahva (22). Aiemmin ei ole kiinnitetty huomiota lasten merkitykseen skitsofreniapotilaiden kuolleisuudelle ehkä siksi, että näillä potilailla on suhteellisen vähän lapsia. Lasten olemassaolon on aiemminkin todettu vähentävän itsemurhien riskiä (25). Hieman yllättävää oli sen sijaan havaita, että kun sukupuoli ja lasten lukumäärä otettiin huomioon, iällä ja siviilisäädyllä ei ollut yhteyttä itsemurhakuolleisuuteen. Tässä tutkimuksessa lasten olemassaolo pienensi sekä luonnollisista että ei-luonnollisista syistä johtuvaa ja erikseen vielä itsemurhasta johtuvaa kuoleman riskiä. Johtopäätösten tekoa vaikeuttaa jossain määrin se, että tieto siviilisäädystä ja lasten lukumäärästä jäi usein puuttumaan potilailta, jotka olivat päätyneet itsemurhaan pian indeksihoitoon tulonsa jälkeen. Tämä on saattanut heikentää analyyseissä saatua perhetilanteen ja itsemurhakuolleisuuden välistä yhteyttä.

On mahdollista, että lapsia saaneiden skitsofreniapotilaiden sairauden vaikeusaste on lievempi kuin lapsettomien ja että tämä näkyisi myös pienempänä kuolleisuutena. Todennäköisempää kuitenkin on, että lasten olemassaolo merkitsee myös laajempaa sosiaalista verkostoa, joka voi tukea somaattisten sairauksien toteamista ja niiden hoitoa. Skitsofreniapotilaiden hoidossa tulisi sen alkuvaiheesta alkaen huomiota kiinnittää sairastuneiden ihmissuhdeverkostoon ja pyrkiä tukemaan sitä hoidollisin keinoin. Naimattomuus ja sitä kautta lapsettomuus on leimaa antavaa skitsofreniaan sairastuneille miehille, joiden elämänlaatu on heikompi kuin muilla skitsofreniapotilailla (26). Naimattomat miespotilaat ovatkin hoidon kannalta erityisen haastava ryhmä.

Sairaanhoitopiirikohtaiset erot

Sairaanhoitopiirien väliset kuolleisuuserot olivat huomattavan suuria koko aineistossa mutta myös luonnollisista syistä johtuvassa kuolleisuudessa. Sairaanhoitopiirien väliset luonnollisista syistä johtuvat erot kuolleisuudessa voivat johtua monista yksilöön, ympäristöön ja palvelujärjestelmään liittyvistä tekijöistä. Analyyseissä voitiin ottaa huomioon keskeisten yksilöllisten taustatekijöiden vaikutus, joka loppujen lopuksi ei kuitenkaan ollut kovin suuri.

Somaattinen sairastaminen on skitsofreniapotilailla yleistä (8,12,27,28) ja on ymmärrettävästi tärkeä kuolleisuutta ennakoiva tekijä (22). Luonnollisista syistä johtuvat kuolleisuuserot voisivatkin alkuoletuksen mukaan johtua skitsofreniapotilaiden somaattisten sairauksien hoidossa ilmenevistä eroista. Väestön alueellisten kuolleisuuserojen mukaisesti (29) skitsofreniapotilaiden luonnollisista syistä johtunut kuolleisuus oli suurinta maan itäisissä ja pohjoisissa sairaanhoitopiireissä. Yllättävän poikkeuksen teki Lapin sairaanhoitopiiri, jossa skitsofreniapotilaiden kuolleisuus oli alle maan keskiarvon. Ero on sikälikin merkille pantava, että toisessa pohjoisessa sairaanhoitopiirissä, Länsi-Pohjassa, skitsofreniapotilaiden luonnollisista syistä johtuva kuolleisuus oli maan suurin. Hieman yllättävää oli lounaisen Suomen sairaanhoitopiirien, Varsinais-Suomen ja Satakunnan, skitsofreniapotilaiden suuri kuolleisuus. Yli 80 % luonnollisista syistä tapahtuneista kuolemista ajoittui potilaiden psykiatrisen avohoidon ajanjaksolle tai ainakin psykiatrisen sairaalahoidon ulkopuolelle. Keskeistä skitsofreniapotilaiden kuolleisuuden vähentämisessä onkin aktiivinen huomion kiinnittäminen avohoidossa olevien potilaiden somaattiseen hyvinvointiin. Parhaiten se toteutunee psykiatrisen avohoidon, perusterveydenhuollon ja somaattisten erikoisalojen hyvällä yhteistyöllä.

Myös ei-luonnollisista syistä johtunut kuolleisuus vaihteli merkitsevästi sairaanhoitopiireittäin. Pääosa vaihtelusta ilmeni potilaiden ollessa avohoidossa, mutta itsemurhista lähes neljännes tapahtui psykiatrisen sairaalahoidon aikana. Itsemurha-alttiuden huolellinen tutkiminen ja seuranta psykiatrisen sairaalahoidon aikana onkin keskeistä, ja siihen tulisi kiinnittää huomiota nykyistä enemmän. Suurin osa sairaalahoidon aikaisista itsemurhista tapahtunee potilaan loman aikana, joten varsinkin sairaalahoidon alkuvaiheessa itsemurhan mahdollisuus tulee aina pitää mielessä ja ryhtyä riittäviin ennakoiviin varotoimenpiteisiin, kun potilas lähtee sairaalasta lomalle. Ensikertalaisten skitsofreniapotilaiden itsemurhariski on suurimmillaan viiden ensimmäisen vuoden aikana (30). Riski on erityisen suuri välittömästi sairaalasta kotiuttamisen jälkeen (31,32,33,34), joten myös potilaan siirtymiseen sairaalasta avohoitoon on kiinnitettävä erityistä huomiota ja hoidon keskeytyksetön jatkuminen on varmistettava sairaalasta kotiuttamisen jälkeen.

Tutkimus tarkastelee ajanjaksoa (1987-2002), jonka aikana 1980-luvulla alkanut psykiatristen sairaansijojen väheneminen edelleen jatkui, psykiatrinen erikoissairaanhoito liitettiin osaksi muuta erikoissairaanhoitoa ja sen hallintorakenne muuttui ratkaisevasti. Samaan aikaan Suomea kohtasi vaikea taloudellinen lama ja psykiatrisen erikoissairaanhoidon kehittäminen varsinkin avohoidon osalta hidastui (35). Suuret muutokset eivät kuitenkaan näytä johtaneen skitsofreniapotilaiden kuolleisuuden kasvuun (20,22,33,36). Onkin mahdollista, että sairaanhoitopiirien erot kuolleisuudessa eivät johdu tuona aikana tapahtuneista muutoksista vaan ovat yhteydessä skitsofreniapotilaiden hoidon järjestämiseen liittyviin alueellisiin tekijöihin. Tässä tutkimuksessa ei kuitenkaan ollut mahdollista analysoida piirikohtaisten erojen syitä tarkemmin, vaan selvittää, esiintyykö piirien kesken merkittäviä eroja ja vaihtelevatko ne kuolemansyyryhmittäin. Tutkimuksen keskeinen tarkoitus olikin tuottaa vertailutietoa sairaanhoitopiirien käyttöön, jotta ne voisivat kiinnittää huomiota mahdollisista eroista johtuviin syihin ja ryhtyä niiden vaatimiin toimenpiteisiin. Tutkimuksemme tulokset osoittavat huomattavia kuolleisuuseroja ja tarvetta alueellisesti kehittää skitsofreniapotilaiden somaattista hoitoa.

Tästä asiasta tiedettiin

- Skitsofreniapotilaiden kuolleisuus on suurempaa kuin muun väestön.

- Miespotilaiden kuolleisuus on suurempaa kuin naispotilaiden kuolleisuus.

- Kuolleisuus lisääntyy iän myötä.

Tämä tutkimus opetti

- Myöhemmässä keski-iässä skitsofreniadiagnoosin saaneilla luonnollinen kuolleisuus on poikkeuksellisen suuri.

- Lapset vähentävät skitsofreniapotilaan kuolemanriskiä.

- Skitsofreniapotilaiden luonnollisessa ja ei-luonnollisessa kuolleisuudessa on huomattavia eroja eri sairaanhoitopiireissä, vaikka potilaiden tausta on otettu huomioon.