Perusterveydenhuollossa työskentelevät lääkärit kohtaavat usein ensimmäisinä itsetuhoprosessin eri vaiheissa eläviä potilaita. Mahdollisuudet itsetuhokriisin tunnistamiseen ja hoitointerventioihin voivat kuitenkin olla puutteelliset. Lyhyet vastaanottoajat sekä oire- ja toimenpidekeskeinen työtapa eivät luo edellytyksiä sellaiselle empaattiselle dialogille, jossa potilas rohkaistuisi tarkastelemaan psyykkiseen kipuiluunsa liittyviä tekijöitä. Tällöin hän ei myöskään tunnista lääkärissään henkilöä, jonka avulla vaikeiden asioiden kohtaaminen ja läpikäynti olisi mahdollista. Olisikin mietittävä, millainen vastaanottotapahtuma loisi edellytyksiä itsetuhoisuuden tunnistamiselle ja saisi potilaan tuntemaan tulleensa kuulluksi.