Kaikkitietävän keskushallinnon otteessa
Päivystysasetuksen muutos mahdollistaisi aivan käsittämättömän kilpailuedun mahdollisille liikelaitoksille ja yksityisille toimijoille.
Sosiaali- ja terveysministeriön hallinnointi muistuttaa ällistyttävän paljon neuvostovallan varhaisia vaiheita itänaapurissa.
Neuvostoliitossa hallinnointi perustui aikanaan erilaisiin kiintiöihin, jotka kaikkitietävä keskushallinto määräsi. Maaseudun katastrofaalista pakkokollektivisointia vauhditettiin määräämällä yksittäisille viljelijöille ja kylille kiintiöitä, jotka oli mahdoton täyttää, mikä taas oli hyvä syy vangita järjestelmää vastustavat ja viljelijät eli kulakit ja takavarikoida heidän omaisuutensa.
Suomessa sosiaali- ja terveysministeriö sääti päivystys- ja keskittämisasetukset sen sijaan, että olisi suoraan säädetty laki aluesairaaloissa tapahtuvan leikkaustoiminnan rajoittamiseksi. Päivystys- ja keskittämisasetus muistuttavat logiikaltaan kulakeille määrättyjä viljan luovutuskiintiöitä. Leikkausten keskittämisen raja-arvoilla ei ole mitään tekemistä potilasturvallisuuden tai laadun kanssa, vaikka suurelle yleisölle niin kerrottiin. Raja-arvot määriteltiin ainoana tavoitteena lakkauttaa sairaaloita aivan samalla logiikalla kuin pakkokollektivisoinnin aikana tehtiin kulakeille Lavrenti Berijan toimesta.
Erityisen epäreilua ja suorastaan loukkaavaa tämä on ollut niille kirurgikollegoille, jotka ovat tehneet kirurgiuransa aluesairaaloissa, leikanneet paljon ja laadukkaasti, mutta ennen kaikkea itseään ja vapaa-aikaansa säästämättä. Heillehän STM on nyt kertonut, että toiminta on ollut sekä vaarallista että laadutonta. Reilumpaa olisi ollut sanoa suoraan, että Suomeen vain halutaan vähemmän leikkaavia sairaaloita, ilman aluesairaalakirurgian kriminalisointia.
Sitä erikoisemmalta tuntuu STM:n tuorein avaus, joka koskee juuri kiireellisellä aikataululla lausuntokierroksella ollutta päivystysasetuksen muutosesitystä. Kyseisellä lakimuutosesityksellä sallittaisiin leikkaustoiminta sairaaloissa, joissa ei ole asetuksen mukaista päivystystä, jos sairaalan sijainti mahdollistaa potilaan siirtämisen päivystävään sairaalaan 30 minuutissa. Tuo 30 minuuttia on taas yksi pakkokollektivisointimallinen kiintiö lisää ja keksitty vain siksi, että mikään leikkaustoimintansa lakkauttaneista aluesairaaloista tuota ei tulisi täyttämään. 15 minuuttia olisi taas ollut mission impossible.
Lakiesitys on äärimmäisen epäreilu. Sillä betonoitaisiin eri säännöt satelliittisairaaloille kuin aluesairaaloiden tapauksessa oli kysymys. Lisäksi lakimuutos mahdollistaisi aivan käsittämättömän kilpailuedun mahdollisille liikelaitoksille ja yksityisille toimijoille. Kilpailun kohteena ovat kaikki nykyiset keskussairaalat, joiden leikkauksia on entistä helpompi imuroida. Ehdotan, että STM järjestää seuraavaksi hiihtokisat, jossa on liikuteltava maaliviiva sopivimman voittajan saamiseksi.
Naurettava on myös lakiesityksen 30 minuutin siirtoaika. Aika paljon potilaita siirtäneenä tiedän, että tuossa ajassa harvoin päästää vaativan potilaan kanssa edes sairaalan ulko-ovelle. Mutta ennen kaikkea tällaisia perioperatiivisia siirtoja, siis leikkaustapahtuman takia syntyviä ja potilaan välitöntä kuljettamista vaativia siirtoja, ei ylipäätään edes tapahdu. Viimeksi itse olen ollut sellaisessa mukana 28 vuotta sitten. Sen jälkeen en ole sellaisesta edes kuullut. Operatiivisessa vahingossa kiireellisintä on vahingon tunnistaminen ja korjaavan toimenpiteen suunnittelu ja potilaan ohjaaminen siihen, eikä ajaminen ambulanssilla renkaat soikeina 30 minuutin matkan päähän.
Heikki Laine
Kirjoittaja on anestesiaylilääkäri Mikkelin keskussairaalassa.
