Kukaan ei päätä itse, sairastuuko influenssaan
En tiedä, olenko tänä vuonna #rokotettu. Se on fifty-fifty, pistettiinkö minuun marraskuussa suolaliuosta vai influenssarokotetta.
Kiitos kollegoille #minäsuojelenpotilasta-kampanjan käynnistämisestä. Sen ideana on nostaa sosiaalisessa mediassa esiin etenkin terveysalan ammattilaisia, jotka ovat ottaneet influenssarokotteen. Potilaiden suojaksi, tietysti. Mutta samalla suojellaan hauraita omaisia, immunosupressoituja ystäviä ja työkavereita, joilla on kananmuna-allergia.
Ja minua. En nimittäin tiedä, olenko tänä vuonna #rokotettu. Se on fifty-fifty, pistettiinkö minuun marraskuussa suolaliuosta vai kasviperäistä nelivalenttista VLP-influenssarokotetta.
Olen mukana rokotetutkimuksessa. Osallistuminen oli sinänsä helppoa. Otetaan pistos, vastataan puhelimeen kerran viikossa. Näpytellään kännykkään ladattuun sovellukseen kyllä, jos on todettu ylähengitystieoireita. Miesflunssakin lasketaan. Oireiden ilmaannuttua on edessä tutkimuksen ikävin osuus: nenänielunäyte.
Korjaan: toiseksi ikävin osuus. Ikävin, ja turhauttavin, osuus on ollut perustella kauhistelijoille, miksi koko perheemme osallistuu tutkimuksiin. Niin mieheni,11-vuotias esikoisemme kuin 8-vuotiaat kaksosemme.
Miehen osalta kauhisteluja on kuultu loppujen lopuksi vähän. Ehkä semmoisen uhraa helpommin tieteen alttarille kuin viattomat lapsukaiset. Sillä ihan fiksutkin ihmiset ovat kysyneet, enkö yhtään pelkää tehdä lapsistani koekaniineja.
Vastaus on helppo. Tottakai pelkään! En osaa kuvitellakaan miten selviäisin, jos he saisivat jonkin ennakoimattoman, vakavan sivuvaikutuksen. Kun yksi lapsista valitti huimausta viikko rokotteen jälkeen, ajattelin sen olevan alkusoittoa ties mille piinalle. Kun minua paleli erityisen usein joulukuussa, mietin puoli päivää, mitä tuli tehtyä itselleen ja immuunijärjestelmälleen. Mutta sitten rauhoituin ja jatkoin työtäni.
Sillä tutkimukseen lähtemisen perusteleminen on loppujen lopuksi helppoa. Tutkimusta tarvitaan ja meidän perheemme voi osallistua siihen. Olemme perusterveitä. En hoida työssäni kaikkien hauraimpia. Mies on vallan muissa hommissa. Lähipiirimme ottaa itsekin rokotteet. Olemme – toivottavasti – tämän talven laumaimmuniteetin suojassa. Jos emme, meillä on silti kohtuullisen hyvät mahdollisuudet selvitä influenssasta elossa. Kaikilla ei ole. Niin monilla ei ole mahdollisuutta ottaa rokotetta, jonka he suojakseen toivoisivat.
Samat perustelut riittivät lapsillemmekin. He saivat nimittäin päättää itse.
Sen sijaan kukaan ei päätä itse, sairastuuko influenssaan. Eikä kukaan pysty suojaaman potilasta kaikelta. Hyvin hoitamiseen kuuluu myös riskejä. Omat lapseni suostuivat silti satuttamiseen keksipalkalla, jotta voisivat auttaa muita lapsia selviämään hengissä. Eihän se ihanteellinen tilanne ole, mutta me laumaimmuniteettiin uskovat otamme tällaisiakin riskejä.
LL Janna Rantala on lastenpsykiatri, psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka myös kouluttaa lastenpsykiatriaan ja vanhemmuuteen liittyvistä aiheista.
