Miten suhtautua potilaan some-tietoihin?
Googlen kultakausi tuo potilaan julkiminän ruuduillemme vain pikkuisen pyytämällä. Nopsa haku ja oho, tää onkin tää.
En koskaan googlaa potilaitani. Tai etsi heidän Instagram-, Facebook- tai muitakaan tilejään. En ehtisi, en ole kiinnostunut eikä minulla mielestäni ole siihen oikeutta.
Vaitiolovelvollisuus on yksi vahvimmista ammatillisista periaatteistamme, taottu mieliimme jo opiskeluaikana. Syytkin lienevät selkeät: Jokaisella on oikeus sairastaa mitä sattuu. Hyvään hoitosuhteeseen tarvitaan luottamusta. Potilaana oleminen on yksityinen kokemus, jota ei pidä sekoittaa esimerkiksi julkiseen rooliin tai tehtävään.
On siis selvää, ettei potilastietoja pidä vuotaa julkisuuteen. Mutta mitä tapahtuu kun julkisuustiedot vuotavat potilassuhteeseen? Googlen kultakausi tuo potilaan julkiminän ruuduillemme vain pikkuisen pyytämällä. Nopsa haku ja oho, tää onkin tää.
Harva lääkäri pitää oman yksityisen ja julkisen minänsä sekoittumisesta. Vaikka itse bloggaan ja sometan työasioista, kohtaavat potilaat minut nimenomaan julkisessa roolissani. En halua olla, enkä voi olla tarjolla yksityisenä ihmisenä. Osaa potilaista ehkä kiinnostaa lääkärin Facebook-kirppisostokset, osaa se häiritsee. Siksi suojaan itseäni somessa enemmän kuin päältä päin uskoisi.
Suommeko saman yksityisyyden rajan potilaillemme? Jokaisella sairastavalla ja kärsivällä on oikeus olla kuka sattuu. Useita google-hittejä saava potilas harvoin ilahtuu, jos hänet nähdään ammattilaisen aloitteesta julkisen minänsä kautta. "Ettekö te tiedä kuka minä olen" -tyyppinen asiakastulokulma paljastuu hoitavalle taholle hakemattakin. Mutta valtaosa julkkiksista haluaa olla potilaita. Suojassa katseilta. Ihan niin kuin muut. Siksi kiitokset ansiokkaasta työstä eivät kuulu pritzin ääreen (ellei potilas halua kiittää). Polikäynnillä ei vain voi pyytää nimmaria edes lapsenlapselle.
Somen ansiosta tavispotilaastakin löytyy mapillinen julkista tietoa. Profiilikuvia, tykkäyksiä, urheiluseurojen jäsenyyksiä, tuomioita, CV. Niiden pohjalta rakentuu julkinen kuva, josta hoitavan ammattilaisen ei tulisi olla edes tietoinen. Työmme on tutkailla potilaan (tai asiakkaan) elämää nimenomaan hänen tarjoamastaan näkökulmasta. Tietysti se on kapea, osin valheellinenkin. Sellaista ihmisyys on, ainakin ennen kuin luottamus rakentuu.
Somen sulosoilla uppoamme nopeasti turhan tiedon mättääseen. Vinoutunut info vääristää ymmärrystämme. Alamme havainnoida potilaasta asioita, jotka vahvistavat salaa hankkimaamme "julkista faktaa", sen sijaan että keskittyisimme hänen kertomaansa totuuteen. Ja miten ihmeessä ottaisimme luottamusta herättävästi puheeksi oleellisenkaan seikan, jos saimme sen tietoomme tirkistelemällä?
Joskus tietoa tosin tipahtaa ruudulle vahingossa, kun meillä sattuu olemaan yhteisiä Facebook-kavereita. Monilla facebook-kontakteillani on yli tuhat "kaveria" ja uusia tulee viikoittain. Työpuhelinnumeroni on julkinen. Minulle soittavan ihmisen numero tallentuu. Kun käytän samalla puhelimella Facebookia, tarjoaa palvelu joskus heitä "ihmisinä joita saatat tuntea".
Somesuo siellä, kissavideoton vetelä täällä. Tirkistelynhalu on inhimillistä, mutta se tappaa hoitosuhteen. Molemmilta osapuolilta.
LL Janna Rantala on lastenpsykiatri, psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka myös kouluttaa lastenpsykiatriaan ja vanhemmuuteen liittyvistä aiheista.
