Lääkärin työssä päätöksiä ei voi väistää. Vastaanottoaika loppuu, potilaita on enemmän kuin vastaanottoaikoja, kaikkea ei voi tutkia eikä kaikkea voi tehdä. On pakko valita.

Jokainen lääkäri tietää, miltä tuntuu sanoa: ”Tätä tutkimusta tai hoitoa et tarvitse.”

Mutta organisaation kehittämisessä isommassa mittakaavassa logiikka muuttuu. Uudistuksessa pitäisi päättää, mitä tehdään toisin, mitä lopetetaan ja mihin resursseja siirretään. Pitäisi priorisoida – aivan kuten potilastyössä. Mutta juuri silloin päätöksenteko onkin vaikeaa.

Organisaatioissa rajalliset resurssit eivät aina johda priorisointiin vaan kompromissiin. Jokainen yksikkö, toiminto ja rooli on tärkeä. Jokaisella on perustelut oman toimintansa säilyttämiselle. Lopputuloksena voi syntyä uudistus, joka ei oikeastaan muuta mitään – tai uudistus, joka jää puolitiehen: osa organisaatiosta jää koskematta ja kokonaisuus puolivillaiseksi.

Todellinen ongelma ei ole vain muutosvastarinta.

Kyse on myös intressien ristiriidasta ja päätöksenteon vaikeudesta. Kun rakenteista, tehtävistä tai vallasta pitäisi päättää, jokainen ratkaisu koskee jotakuta. Silloin päätöksenteko helposti hidastuu, pehmenee ja lopulta pysähtyy.

Olen tänä vuonna nähnyt läheltä, miltä tämä näyttää. Kaikki puhuvat muutoksesta. Kaikki tunnistavat ongelmat. Kaikki haluavat uudistaa toimintaa paremmaksi. Mutta kun pitäisi päättää, mitä oikeasti lopetetaan, mitä yhdistetään tai mihin resursseja siirretään, päätöksenteko onkin vaikeaa.

Lääkärin työssä kysymme: mikä tuottaa potilaalle eniten hyötyä käytettävissä olevilla resursseilla? Miksi emme kysy samaa organisaatiosta?

Jos konsernihallinnon ja palvelutuotannon rakenteita ei voida tarkastella samoilla perusteilla kuin hoitopäätöksiä, millä perusteella niitä pitäisi tarkastella?

Miksi organisaation vähähyötyistä toimintaa on vaikeampi lopettaa kuin vähähyötyistä hoitoa?

Lääkäreitä opetetaan tekemään päätöksiä epävarmuudessa, rajallisilla resursseilla ja joskus vastoin potilaan toiveita. Organisaatioiden pitäisi pystyä samaan.

Uudistaminen ei tarkoita sitä, että kaikille luvataan jotakin uutta. Joskus uudistaminen tarkoittaa sitä, että jostakin luovutaan, jotta jokin tärkeämpi voidaan tehdä paremmin.

Priorisointi ei lopulta ole vain päätös siitä, mitä tehdään. Se on myös päätös siitä, mitä ei enää tehdä.

Ja jos osa toiminnoista, rakenteista ja tehtävistä määritellään koskemattomiksi, niitä ei päästä koskaan aidosti priorisoimaan.

Kun jotain suojellaan, kokonaisuus ei uudistu, eikä uskalleta oikeasti uudistaa.