Valmistavia tutkintoja, pääsykokeita ja valmennuskursseja - lääketieteen opiskelijavalintojen kehitys

Perusluonnontieteet muodostivat lääketieteen pääsykokeiden pohjan yli sadan vuoden ajan, mutta vuosituhannen vaihteessa lukion biologian oppikirjat korvattiin ihmisen fysiologiaa ja anatomiaa käsittelevällä teoksella.

Kuluvana keväänä yliopistojen pääsykokeet ovat olleet kiivaan keskustelun aiheena. Opetusministeriön esitys lisätä ylioppilastodistuksen painoarvoa opiskelijavalinnoissa on otettu ristiriitaisesti, osin torjuvastikin vastaan, sillä sen on katsottu sopivan huonosti monille aloille. Yliopistojen historian tarkastelu osoittaa, että ylioppilastodistuksella on aina ollut merkitystä opiskelijavalinnassa. Pääsyä yliopistoon on ryhdytty rajoittamaan vasta sotien jälkeisenä aikana, jonka jälkeen pääsykokeita on säännöllisesti arvosteltu. Keskustelu lääketieteen pääsykokeista on tiivistynyt siihen, millaisia opiskelijoita valinta tuottaa, ja sen ytimessä on ollut luonnontieteellisten aineiden osuus, soveltuvuuden mittaaminen ja valmennuskurssien vaikutus.

Valmistava tutkinto pääsyedellytyksenä

1800-luvulla lääketieteellinen oli yksi tiedekunnista, joihin edettiin suorittamalla ensin filosofian kandidaattitutkinto filosofisessa tiedekunnassa. Vuosisadan puolivälissä toteutetuissa uudistuksissa tiedekunnan pääsyvaatimukseksi tuli tutkinnon suorittaminen nimenomaan fyysis-matemaattisen-osaston aineissa. Tämä tarkoitti perusluonnontieteitä, jotka säilyivätkin yli 100 vuotta lääketieteen opiskelijavalinnan pohjana. Vuonna 1889 luotiin opintoaikojen lyhentämiseksi niin sanottu medikofiilitutkinto, lääketieteelliseen tiedekuntaan valmistava alkututkinto, johon kuului fysiikkaa, kemiaa, eläintiedettä ja kasvitiedettä.

Käytännössä ylioppilastutkinnon suorittaminen avasi tien yliopistoon ja sen kaikkiin tiedekuntiin. Ensimmäistä kertaa lääketieteellisessä tiedekunnassa pohdittiin ylioppilaiden määrän rajoittamista 1910-luvun taitteessa, sillä vanhanaikaisille klinikoille ei mahtunut kuin puolet vuosittain sairaalaharjoitteluun pyrkivistä kandidaateista. Opiskelijamäärän rajoittamista pidettiin yliopiston hengen vastaisena, mutta toisaalta karsintaa alettiin myös kaivata tulevien lääkärien laadun varmistamiseksi. Lääkäriliiton puheenjohtaja, hygienian professori Max Oker-Blom arveli vuonna 1917 Duodecim-lehdessä, että suurempaan pyrkijäjoukkoon mahtui myös "heikompaa ainesta". Perinteisesti karsintaa tehtiin kandidaattitutkinnon aikana reputtamalla ylioppilaita klinikkaruuhkien hillitsemiseksi. Lääkäriksi sopimattomien ajateltiin myös karsiutuvan itsestään opintojen edetessä.

Sisäänoton rajoitukset toteutuivat lopulta vuonna 1933, jolloin yliopisto sai erityisellä asetuksella päättää, kuinka monta ylioppilasta lääketieteelliseen tiedekuntaan otettaisiin lukukaudessa. Taustalla oli ylioppilastulva, joka oli lisännyt yliopistoon pyrkijöiden määrää. Nyt tiedekunta sai ottaa käyttöön sisäänpääsyrajoitukset, numerus clausuksen, ensimmäisenä koko yliopistossa. Tämän jälkeen medikofiilitutkinnon suorittaneiden oli kirjallisesti anottava tiedekuntaan pääsyä. Hakijoiden valinta toteutettiin alkututkinnon arvosanojen ja sen suorittamiseen käytetyn ajan pohjalta.

Valintakokeiden aikaan

Sodan jälkeen lääketieteellisessä tiedekunnassa toteutettiin pitkään kaavailtu uudistus: medikofiilin tilalle tuli sisäänpääsykuulustelu. Pyrkijöiden oli suoritettava kuuden viikon valintakurssit kemiassa ja fysiikassa sekä kuulustelu näissä aineissa ja biologiassa. Opiskelijat valittiin kuulustelujen sekä ylioppilas- ja koulutodistusten perusteella. Sisäänpääsyrajoitukset otettiin käyttöön vähitellen myös muussa yliopistossa. Vaikka klinikkakurssien koko oli käytännössä rajoittanut lääketieteellisen opiskelijamäärää jo aiemmin, numerus clausus alkoi vasta nyt todellisuudessa vaikuttaa.

Sisäänpääsyrajoitukset herättivät heti kritiikkiä, sillä niiden katsottiin pitävän yllä lääkäripulaa ja karsinnan vaikutuksista tulevien lääkärien laatuun esitettiin erilaisia mielipiteitä. Pääsykokeiden luonnontieteellinen painotus nousi vilkkaaseen keskusteluun 1960-luvulla samalla, kun alettiin vaatia opetuksen yleistä modernisointia. Opiskelijavalinnan katsottiin suosivan liiaksi matemaattisesti orientoituneita ylioppilaita ja ohjaavan tulevia lääkäreitä biologis-mekanistiseen maailmankuvaan, joka ei antanut valmiuksia potilaan kohtaamiseen. Karsintakurssien rinnalle vaadittiin psykologisia testejä, jotta lääkärinammatin moninaisuus tulisi paremmin huomioitua.

Nämä vaatimukset johtivat 1970-luvun alussa uudistukseen, jossa pääsykokeisiin lisättiin fysiikan, kemian ja biologian kuulustelujen rinnalle psykologian kuulustelu. Tampereen ja Kuopion tiedekunnissa vaihtoehtona oli myös yhteiskuntatieteiden kuulustelu. Aikakauden koulutuspolitiikassa tavoitteena oli lisätä tasa-arvoa tasoittamalla koulutusmahdollisuuksia. Valintamenetelmien tuli ennen kaikkea mitata motivaatiota, kykyä suoriutua opinnoista ja soveltuvuutta alalle. Lääketieteessä psykologian kokeen avulla lisättiin niiden ylioppilaiden mahdollisuuksia, jotka eivät olleet opiskelleet matematiikka-linjalla. Lisäksi avattiin terveydenhuoltoalan tutkinnon suorittaneille väylä lääkärikoulutukseen luomalla heille omat kiintiöt. Karsintakurssit lakkautettiin, ja kuulusteluihin määriteltiin tietyt pääsykoekirjat.

Valmennuskurssilla sisään

Kun pääsykokeet otettiin käyttöön vuonna 1945, niiden ympärille alkoi pian syntyä "epätervettä liiketoimintaa", valmennuskursseja. Yliopistoon pääsyyn valmentautuminen oli tuttua jo 1800-luvulla, jolloin maisterit järjestivät ylioppilastutkintoon valmistautuville preppausta. 1950-luvulla valmennuskurssien järjestämistä paheksuttiin, ja esimerkiksi Lääketieteenkandidaattiseura uhkasi erottaa maksullisia preppauspalveluita tarjoavat jäsenensä yhdistyksestä. Vuonna 1961 tehdyssä tutkimuksessa todettiin, että valmennuskurssit eivät merkittävästi vaikuttaneet menestykseen valintakursseilla.

Valmennuskurssien vaikutuksen vähentäminen oli yhtenä tavoitteena myös vuonna 1988, kun lääketieteen valintakokeita uudistettiin. Tuolloin Helsingin yliopistossa psykologian kuulustelu korvattiin aineistokokeella, josta tuli pian valtakunnallinen. Tavoitteena oli myös saada monipuolisempaa opiskelijamateriaalia, ja aineistokoe muuttikin hieman hyväksyttyjen joukkoa.

Perusluonnontieteet muodostivat lääketieteen pääsykokeiden pohjan yli sadan vuoden ajan, mutta vuosituhannen vaihteessa lukion biologian oppikirjat korvattiin ihmisen fysiologiaa ja anatomiaa käsittelevällä teoksella. Lääketieteen opetusta oli ryhdytty 1990-luvulla kehittämään integroinnin ja ongelmalähtöisyyden pohjalta, ja valintakoeuudistus noudatti samoja suuntaviivoja. Samalla siirryttiin valtakunnalliseen kokeeseen, jolla voi kuitenkin hakea vain yhteen tiedekuntaan kerrallaan. Valmennuskursseille osallistuminen on silti edelleen kasvanut. Kurssien todellista merkitystä ei ole juuri tutkittu.

Tämän päivän koulutuspoliittisena tavoitteena on nopeuttaa uusien ylioppilaiden pääsyä opiskelupaikkoihin. Aiemmin oli itsestään selvää, että lukiosta siirryttiin suoraan yliopistoon ja vanhoilta ylioppilailta vähennettiin pisteitä karsinnan yhteydessä. 1970-luvun pääsykoeuudistuksessa pyrkijät jaettiin kolmeen ryhmään, jotka kiintiöitiin esimerkiksi Helsingin yliopistossa siten, että saman kevään ylioppilaita tuli olla 60 prosenttia hyväksytyistä, uudelleen pyrkijöitä 30 prosenttia ja terveydenhuoltoalan tutkinnon suorittaneita 10 prosenttia. Uusien ylioppilaiden lisäpisteet otettiin käyttöön vuonna 1986 tasoittamaan heidän lyhyempää lukuaikaansa. Hakijamäärien jatkuva lisääntyminen ja välivuodet ovat kuitenkin 1990- ja 2000-luvuilla laskeneet uusien ylioppilaiden määrää sisään otetuista merkittävästi. Nykyisin lisäpisteiden antaminen ei ole mahdollista, mutta muita keinoja, kuten opiskelupaikan entuudestaan omaavien erillishakua, on suunniteltu.