”Mutta kukaan ei sentään kuollut eikä raajoja amputoitu.”

Näin lohdutin ikääntynyttä omaista, joka oli juuri menettänyt rahaa Tori.fi-huijauksessa. Hän halusi myydä kirjoja ja ryhtyi kaupoille kiireessä. Ja vaikka tajusi, että maksumenettelyssä oli jotain outoa, meni kuitenkin lankaan. Rahaa näytti lähteneen tililtä pari tuhatta, vaikka tarkoitus oli saada muutama kymppi tarpeettomien, hyväkuntoisten taskukirjojen myynnillä.

Kun omainen soitti ja kertoi tapahtuneesta, keskityin olemaan rauhallinen ja vakuutin, että apua ja tukea on saatavissa. Omainen sanoi, että hänelle ei jäänyt yhtään puskurirahaa. Ja minä vastasin lohduttamalla, että kukaan ei sentään ole kuollut eikä vammautunut; että menetys oli ”vain rahaa”.

Olin jotenkin tyytyväinen sanoihini. Oma sukupolveni on tottunut moitteisiin ja syyllistämiseen virheistä. Haukut saatiin niin kompastumisista kuin isommistakin virheaskelista. ”Mitäs minä sanoin” korvasi useimmiten lohdutuksen. Moittiminen tuottaa turvallisuushakuista käyttäytymistä, ja itsensä ylittäminen on vaikeaa, jos syytökset kaikuvat korvissa.

Mutta ei minunkaan reaktioni ollut paras mahdollinen. Vähättelin. Asetuin hätääntyneen yläpuolelle.

Mutta en osannut muutakaan. Koin rahasta puhumisen ”vain rahana” vapauttavana, koska maailmamme rakentuu rahan varaan. Elämme koko ajan menettämisen ja huijausten pelossa, huolissamme siitä, että valitsemme väärin, emme saa täyttä vastinetta rahalle.

Lapsuudessani raha oli säästöpossussa. Ensimmäisten kesätöiden jälkeen sain pankkikirjan. Opiskelijana kirjoitin shekkejä maksuksi ostoksista. Nuorena aikuisena sain pankkikortin, jolla, ihmeiden ihme, nostettiin rahaa seinästä! Vähitellen käteinen on jäänyt käytöstä – huoltomiehelle sentään pitää vielä maksaa seteleillä, jos avain on jäänyt kotiin. Raha on yhä enemmän numeroita, siihen ei enää liity minkäänlaista fyysistä kosketusta.

Oli aika, jolloin pankkiholvit ja marmorilattiaiset pankkisalit henkivät rahaliikenteen turvaa ja vakautta. Oli aika, jolloin pankin ryöstämiseen tarvittiin sorkkarautoja ja dynamiittia. Nykyisin lähes kaikki suojeluvastuu on ulkoistettu yksilöille, joiden on osattava kaiken aikaa epäillä petosta. Sain juuri 60 vuotta täytettyäni pankiltani kutsun verkkoiltaan, jossa saisi läheisen kanssa opetella mobiililaitteiden turvallista käyttöä ja verkkoasiointia. Edensin viestin huvittuneena tyttärelleni ja hän vastasi: ”LOOLL.”

Mutta itse asiassa viesti osui herkkään kohtaan. Olen alkanut pelätä. Olen saanut erittäin taitavia huijausviestejä tahoilta, jotka tekeytyvät pankikseni tai ruokakaupakseni.

Kehen voin enää luottaa?

Tämä kauhistaa minua.

Miten haluaisin tulla kohdatuksi, mikäli joutuisin digitaalisen ryöstön kohteeksi?

Minulle raha ei koskaan ole ”vain rahaa”. Tiedän mitä on köyhyys, ja puskurirahan säästäminen on ollut minulle hyvin tärkeää. Jos menettäisin sen, eikö turvallisuudentunteeni menisi samalla?

Omaiseni oli nopeasti yhteydessä pankkiin ja sai jäädytettyä suurimmat tilitapahtumat. Hänen tappiokseen jäi lopulta muutama satanen. Kun viimeksi tapasimme, hän kertoi, että hänen suhteensa rahaan on muuttunut tyyneksi. Ehkä sanani auttoivat häntä. Mutta en silti enää koskaan lohduta ketään sanomalla: ”Kukaan ei kuollut.” Surua ja hätäännystä ei tarvitse skaalata heti.

Vanhempi väestömme on häpeällä kasvatettua ja vaikenee viimeiseen asti. Miten yksin kannettu pelko vaikuttaa osallisuuden kokemuksiin ja luottamusyhteiskuntaan?

Digitalisoitumisen dystooppinen vaikutus on samantapainen kuin filosofi Hannah Arendtin kuvaus totalitarismista: se atomisoi yhteiskunnan. Jokainen on yksin suurta mahtia vastaan.