Rupesin tässä eräänä päivänä pohtimaan, millaiseen maailmaan jouduin aikoinaan kokemattomana vastavalmistuneena lääkärinä. Elimme tuki- ja liikuntaelinsairauksien aikaa, tai niin ainakin uutisissa väitettiin.

Kieltämättä hankalimmat asiakkaat terveyskeskuksessa olivat pitkittyneitä selkävaivoja potevia, eikä käytössä ollut nykyisiä Käypä hoito -suosituksia. Kokeneemmilta kollegoilta tietenkin kysyttiin neuvoa, mutta melko selkäydinpainotteisesti ongelmia ratkottiin.

Sairauslomia kirjoitettiin ja ehkä liian tehokkaita kipulääkkeitä määrättiin. Senkin ymmärsin, että leikkaushoito oli ilmeisesti se kaikkein paras hoito, tai ainakin hyvin monen selkään oli jo kajottu (ja tultiin kajoamaan). Ja sitä potilaatkin halusivat. Ja kaikkein hankalimmin oireilevat potilaat piti tietenkin muistaa pakottaa vuodelepoon!

Jos ei ollut Käypä hoidoista tietoakaan, ei käytettävissä ollut myöskään lisäinfoa tuovia kuvantamistutkimuksia. Niinpä kirurgin veitsi oli natiivikuvien jälkeen se ensimmäinen varsinainen tutkimus, jolla saatiin lisätietoa selän syvistä rakenteista. Selkäkirurgit taisivat olla tuolloin maineensa ja arvostuksensa huipulla.

Nykypäivänä

Tänään nuoret lääkärit astuvat mielenterveyshuolien aikakaudelle, näin ainakin mediassa kirjoitetaan. Vaikka meillä on liuta Käypä hoito -suosituksia, niiden yksioikoinen lääkehoitoja ja terapiaa lateleva informaatio ei välttämättä auta kovin paljoa käytännön työssä ja potilaan alkutilanteen selvittelyssä.

Jos Käypä hoito olisi mahdollista järjestää helposti kaikille, erikoissairaanhoitoon pääsisi nopeasti ja jonottamatta, homma olisi tietyllä tavalla selkeää ja helppoa.

Kysyntä on kuitenkin sen verran väkevää, että käytännössä mielenterveyspotilaiden hoitaminen jää nuoren lääkärin kokemattomille harteille. Niinpä nykyajan nuoret lääkärit ovat pakostakin heti valmistuttuaan pikkupsykiatreja, halusivat sitä tai eivät.

Tuki- ja liikuntaelimistön vaivojen ja sairauksien hoidossa Käypä hoito -suositukset ja hoitokeinot ovat kolmessa kymmenessä vuodessa selkiytyneet. Ymmärrämme selkävaivoja paremmin. Tiedämme kohtuullisen hyvin, milloin niiden hoito on tukea normaaliin elämään ja kannustamista liikkumaan.

Punaiset liput auttavat meitä ohjaamaan asiakkaita eteenpäin. Oleellisesti kehittyneet ja hyvin saatavilla olevat kuvantamistutkimukset auttavat estämään summamutikassa tehtyjä hoitopäätöksiä ja turhia leikkauksia. Oikein käytettynä ne myös rauhoittavat potilasta.

Tiedämme myös hyvin mitä ovat ns. ”oikeat” eli vakavat selkäsairaudet, joissa tarvitaan sairauslomaratkaisuja, leikkaushoitoja, vaativaa ja tehokasta kuntoutusta ja/tai nopeaa työn muokkausta työpaikoilla ja jopa uuteen ammattiin kouluttautumista.

Aikahyppy

Scifistelläänpä kolmekymmentä vuotta eteenpäin.

Millaista on mielenterveyden häiriöiden hoito ja tutkiminen 2050-luvulla, kun nyt aloittavat työnsä aloittavat nuoret lääkäri ovat uransa ehtoopuolella?

Onko meillä uuden sukupolven Käypä hoito -suosituksia, jotka aidosti ohjaavat potilaamme oikean tyyppiseen hoitoon tai saamaan oikeanlaista tukea?

Jo nyt tiedämme, että esimerkiksi kolmen erityslapsen kanssa painiskelevan työttömän yksinhuoltajan masennuksen hoidossa tarvitaan Käypä hoidon ulkopuolisia ratkaisuja ja korkeasti palkatun pedantin IT-ammattilaisen vakava työssä uupuminen ja masennus vaativat tyystin erilaista lähestymistapaa.

Vastaavasti kotiinsa eristäytynyt nuori tarvitsee aivan taatusti toisenlaista apua verrattuna yksinäisen monisairaan ja masentuneen vanhuksen huolenpitoon.

Saammeko joskus käyttöömme mielenterveyden häiriöiden punaiset liput, jotka erottelevat pikaista apua tarvitsevat niistä, jotka voivat odottaa mt-palveluihin pääsyä sen kuuluisat puolitoista vuotta?

Applikaatioiden aikakausi?

Kännykkään ladattavat psyykkistä hyvinvointia ja hoitoa tukevat reseptillä määrättävät applikaatiot ovat tuloillaan.

Niistä ensimmäiset ovat jo käytössä masennuksen , ADHD:n ja PTSD:n hoidossa ja seurannassa. Tällainen teknologia voisi tulevaisuudessa auttaa myös löytämään kasvavan potilasmassan joukosta ne, joiden hoitoa ja kuntoutusta pitäisi kiireellisesti tehostaa.

Olisiko meillä vihdoin käytettävissä verikoepaneeli, joka pystyisi noukkimaan edes jollakin spesifisyydellä tehokkaampaa hoitoa tarvitsevat tai ainakin ne, joille sopiva täsmälääkitys olisi syytä aloittaa pikaisesti.

Ehkäpä meillä on apuna noheva ja uskollinen tekoälyavustaja, joka ”alkuhaastattelee” potilaan ja kartoittaa valmiiksi taustatekijät, huolet, murheet ja stressin aiheet eli potilaan kokonaistilanteen ja käy siinä sivussa läpi Kannan sairauskertomukset, jotta psykiatrinen hoitohistoria ja keholliset sairaudet ja aiemmat lääkehoidot tulee huomioitua, jottei samaa pyörää tarvitsisi keksiä uudelleen.

Samassa yhteydessä kehittyneet keinoälyalgoritmit voisivat tehdä potilaan puheesta ääni- ja sisältöanalyysin. Ensin mainittu antaisi tietoa oireilun luonteesta ja vakavuudesta, viimeksi mainittu puolestaan kertoisi potilaan ajattelu- ja toimintatavoista, mikä helpottaisi keskusteluhoidon tarpeen ja luonteen määrittämistä.

Uudenlaiset menetelmät ja apukeinot tulevat tarpeeseen ennen kaikkea sen takia, että mielenterveyshäiriöiden ja oireilun käytännön prevalenssi lisääntyy koko ajan, vaikka samanaikaisesti vakavien tehokasta hoitoa vaativien mielenterveyshäiriöiden osuus pysyy tutkijoiden mukaan suhteellisen vakaana.

Elämäntilannesidonnaisten ja lievempien mielenterveydenhäiriöiden ja vakavien mielenterveydenhäiriöiden nykyistä tarkempi erottaminen hoidon alkuvaiheessa helpottaisi lääkärin työtä valtavasti.

Toivon vilpittömästi, että parin-kolmenkymmenen vuoden kuluttua töihin tulevilla nuorilla lääkäreillä on käytössään paljon muutakin kättä pidempää kuin nykyiset Käypä hoito -suositukset. Muuten työtaakka tulee olemaan valtava.

Kirjoittaja on kuntoutuslääkäri, joka on ollut kehittämässä lukuisia ammatillisen kuntoutuksen palveluja ja joka on kiinnostunut oirekuvien historiasta.