Osaan irrottaa iilimadon aika näppärästi. Taito tuli hankittua taannoin Kaakkois-Aasiassa, kun sademetsävaelluksen jälkeen riisumani läpimärät lenkkitossut paljastivat tusinan pulleita, ilmeisen hyvin ruokailleita juotikkaita. Siinä ne huojuivat mustanpuhuvina, kuka mihinkin suuntaan sojottaen, silkoisia jalkateriäni syleillen. Mikä kiehtova, puistattava ja suht pikaiseen irrotukseen kutsuva näky.

Lapsiini tarinani sademetsästä on tehnyt suuren vaikutuksen. Eikä ihme – eiväthän he ole nähneet minua silloin kun elin elämää, jossa kastutaan sademetsässä. Ällistytään kolmeksi päiväksi mitotetuista, mutta jo muutamassa tunnissa homehtuneista muonista. Nukahdetaan autiomajassa kuunnellen kaukaista villieläinten karjuntaa.

Sen sijaan he ovat nähneet kumisaappaista hermoilevan, suojakertoimia kyttäävän, kyypakkauksia hamstraavan äidin. Musiikin volyymista valittavan ja vain vihreillä valoilla tyhjänkään risteyksen ylittävän äidin. Kuulovauriot! Melanooma! Ihan vaan flunssa! Hirmuisia riskejä joka puolella!

Rakkaus lapseen näkyy halussa pitää hänet ja itseni elossa, jos suinkin voin.

Ylihuolehtiva, kaikkea kontrolloiva, liian riskitietoinen, ahdistuneesti reagoiva, huolestuva, varoitteleva, varmisteleva… Kaikki synonyymeja pahalta suojelevalle, omistautuneelle vanhemmalle.

Ja vanhemmalle, joka hitaasti uupuu. Kun huolet, pelko ja menettämisen kauhu liimaantuvat mieleen, on ote kuulkaas luja. Siinä ne homehduttavat elämän eväät kun ei meinaa mitään uskaltaa. Imevät vapauden, elinvoimat – jumalauta yöunet ja vessarauhan. Paljastavat aamun heikossa valossa äidin, joka on valvonut yön kuunnellen omaa päänsisäistä karjuntaansa. Villieläin ei olekaan enää niin kaukana, viidakon uumenissa.

Vanhemmaksi ryhdyttyäni elämäni ei ole vain omassa käytössä. Minusta on tullut korvaamaton, sellainen ihminen, jonka olisi tosi tärkeä pysyä hengissä ja toimintakykyisenä. Lapsia on raahattava ajatuksissa mukana riskejä arvioidessa, vaikka mieli halaajaa ihanille harharetkille.

Vaikka? Tarkoitin kun. Kaikkea varomalla annan tahattomasti lapsille lahjaksi uhkien täyttämän, pieneksi käpristyneen maailman, jota hallitsevat omat, työstämättömät pelkoni.

En tietenkään anna heidän lopettaa aurinkorasvan käyttöä, mutta voimme sentään levitellä sitä hivenen vähemmän säädellyssä ympäristössä, samalla kun keskityn hermoilun sijaan nauttimaan heidän silkoisen ihonsa tunnusta. Omat ihanat tyypit, vielä siinä, jonkun vuoden, ennen omia sademetsäretkiään.

Niin, ja se irrotus. Ehkä tämän osaattekin. Ei vedetä väkisin, vaan sytytetään ja sammutetaan tukitikku. Kosketetaan sen vielä kuumalla päällä häntäpuolta. Olio irrottaa otteensa ja kiertyy tikun ympärille. Sitten vaan tarkkana, ettei se nappaa uutta otetta. Ehkä myös pahoittelut, että tämä meni näin kivun kautta. Ja kuppauksen perinteitä kunnioittaen – kiitos kaikki nämä hankalat, rakkauteen kuuluvat tunteet.