Suomalainen terveydenhuolto on keskellä muutosta ja siihen liittyvistä asioista uutisoidaan jatkuvasti.

Uutisoinnista on jäänyt sellainen kuva, että asiat ovat, jos eivät huonosti niin ainakin menossa siihen suuntaan. Vapaaehtoisten terveysvakuutusten ottaminen on kasvussa ja omissa potilaskontakteissa jää usein tunne, että hoitavaan lääkäriin luotetaan, mutta systeemiin ei niinkään.

Silti, jos katson ympärilleni ja taaksepäin, on selvää, että paitsi lääketiede myös systeemikin on ottanut huimia edistysaskeleita verrattuna aikaan, jolloin aloitin opiskeluni 1980-luvun lopulla.

Kehitystä monella rintamalla

Erityisesti ja aivan viime vuosina on kehittynyt palliatiivinen- ja saattohoito.

Aloitellessani terveydenhuollon ammattilaisen uraani apuhoitajan sijaisena Katriinan sairaalassa Vantaalla vuoden 1987 kesällä, kuullessani sanan ”saattohoito” olisin arvellut sen liittyvän jollain tavalla lasten koulumatkoihin.

Muutamia vuosia myöhemmin päivystäessäni Nummelan terveyskeskuksessa kandina (tietenkin yksin ilman minkäänlaista senioritukea) minut hälytettiin vuodeosastolle elvyttämään potilasta. Taustatietoja ei juuri ollut ja saavuttuani paikalle havaitsin kakektisen laihan vanhan naisen ja vaikka kliininen kokemukseni oli lähes olematon, ihan maalaisjärjellä tiesin, ettei elvyttämisestä olisi mitään hyötyä. Työurani alussa saman tyyppisiä tilanteita tuli vastaan silloin tällöin.

Nyt on toisin. Sellaiset käsitteet kuin hoitotahto ja elämän loppuvaiheen hoito ovat vähitellen vallanneet alaa ja ovat nyt jokapäiväistä lääketiedettä. Yhä useammin sairaalaan tulevalla monisairaalla, yleensä vanhalla ihmisellä, on olemassa perusterveydenhuollossa tehdyt hoidonrajaukset.

Uutisista on jäänyt mielikuva kotihoidon käynneistä kiireisinä läpijuoksuina, joiden aikana potilaiden yksilöllisiä tarpeita ei ehditä ottaa huomioon. Niinpä kuullessani Hus-piirissä asuvan iäkkään läheiseni puolison (tässä Juhani) syöpäsairauden edenneen saattohoitovaiheeseen, sekä minä että Juhanin puoliso suhtauduimme skeptisesti tulevaan.

Tulimme yllätetyiksi. Juhanin puolison sisko oli pariskunnan tukena viimeiset päivät, ja häneltä kuulin, kuinka hienosti ja kiireettömästi kotihoidon tiimi toimi ja että potilaan ja omaisten yksilölliset tarpeet ja huolenaiheet otettiin huomioon. Sairauden loppuvaiheessa käyntejä oli kolme vuorokaudessa. Lisäksi oli mahdollista soittaa päivystysnumeroon, milloin vain.

Lopulta Juhani kuoli rauhallisesti kotonaan, eikä viimeisinä hetkinä tarvinnut kutsua ammattilaisia paikalle, koska iäkkäät maallikot oli osattu ohjeistaa hyvin.

Ei mikään pikku juttu

Se, että lääketiede on tunnistanut sellaisen asian kuin elämän loppuvaihe, ei ole mikään pikku juttu.

Tämä elämänvaihe, kun väistämättä tulee kaikille ja koska ihmiskeho on sellainen, ettei se ilman kivuliasta taistelua luovuta, viimeisissä vaiheissa tarvitaan usein lääketiedettä niitä helpottamaan.

Surullinen asiahan se on, ihmiselon kaarenmuotoinen kulku, mutta on realistista ja potilaiden parhaaksi, että lääkärikunnan asenne siihen on muuttunut. Siis, että potilas kiinnostaa, vaikka tiedetään, ettemme saa häntä parannettua.

Nuorena erikoistuvana vuosia sitten aistin potilaskierroilla sellaista tunnelmaa, että kun potilaalla todetaan parantumaton sairaus, kirurgit pakenevat paikalta. Kuolema on tappio ja kirurgin tehtävä on estää se. Kun estäminen ei onnistu, ollaan mahdottoman edessä.

Jokin aika sitten osallistuin tunteita herättävän potilastapauksen hoitoon. Kyseessä oli äkillisesti sairastunut nuori ihminen, eikä saattohoitopäätöksen teko ollut yksinkertaista. Päätyön asiassa teki kuitenkin erikoistuva lääkäri, joka neuvotteli omaisten ja eri alojen erikoislääkärien kanssa.

Olin hämmästynyt, miten luontevasti hän kantoi tuon vastuun. Sanoisin, että juuri kukaan omasta sukupolvestani tuossa vaiheessa uraa ei olisi pystynyt samaan. Kirurgia on lääketieteen erikoisaloista suoraviivaisimpia ja meitä kirurgeja pidetään toisinaan yksioikoisina.

Sanoisin silti, että kehitystä on tapahtunut. Nykyään osaamme hoitaa ja olla kiinnostuneita myös palliatiivisista potilaista. Ainakin paremmin kuin ennen.

Eutanasiasta on paljon keskusteltu julkisuudesta ja tämänkin lehden sivuilla. Saattohoito ja palliatiivinen hoito ovat minusta paljon kiinnostavampia ja toivoa antavampia puheenaiheita.

Luulisi, että omaisia, jotka muistelevat tyytyväisinä läheisensä saattohoitoa ei olisi vaikea löytää päivälehtien palstoille hälventämään tähänkin aiheeseen liittyvää pelkoa.

Kirjoittaja on gastroenterologisen kirurgian ja akuuttilääketieteen erikoislääkäri sekä sivutoiminen kuvataiteilija.