On ilo päästä käyttämään lääkärin ääntä tällä palstalla ensimmäistä kertaa. Ensimmäisessä kolumnissani haluan pysähtyä pohtimaan työn ydintä: potilaan huolen kohtaamista ja oireiden syyn selvittämistä.

Käytännön työssämme se tarkoittaa anamneesin ottamista, potilaan tutkimista ja lääketieteelliseen koulutukseen nojaavaa synteesiä siitä, mistä on todennäköisimmin kyse. Sen jälkeen selitämme tilanteen potilaalle ymmärrettävästi. Tarvittaessa teemme taudinmäärityksen eli asetamme diagnoosin. Otamme vastuun kokonaisuudesta.

Suomessa laki on rajannut tämän roolin selkeästi lääkärille tai hammaslääkärille.

Laillistettu lääkäri päättää potilaan lääketieteellisestä tutkimuksesta, taudinmäärityksestä ja siihen liittyvästä hoidosta. Lain tasolla raja on selvä, mutta käytännössä se on yhä useammin hämärtynyt.

Lastenlääkärinä muutos näkyy konkreettisesti. Viime vuosina vauvoille on ilmestynyt uusia diagnoosin kaltaisia käsitteitä, kuten “syntymäjumi”, “syntymätrauma” ja “banaanivauva”, joihin tarjotaan sarjahoitoina osteopatiaa, vyöhyketerapiaa tai vauvahierontaa. Uusia toimijoita tulee jatkuvasti lisää.

Vaikka palveluja markkinoidaan vanhemmuuden tueksi ja hyvinvoinnin lisäämiseksi, diagnoosin kaltaiset selitykset voivat lisätä huolta, ahdistusta ja turhaa kärsimystä. Pahimmillaan todellinen sairaus jää huomaamatta. Ja jos kyseessä onkin todellinen lääketieteellinen ongelma, voi perheestä hieronnalla korjautuva “syntymäjumi” tuntua lohdullisemmalta vaihtoehdolta.

Julkisessa terveydenhuollossa kohtaamiselle on jäänyt aiempaa vähemmän tilaa. Neuvolassa voi olla vastassa joka kerta eri ammattilainen, vaikka juuri hoitosuhteen jatkuvuus rauhoittaisi. Samalla suomalaiset pienten lasten vanhemmat kuuluvat maailman uupuneimpien joukkoon. Vauvat itkevät, pulauttelevat ja heräilevät öisin, mikä voi huolettaa. Tietoa, neuvoja ja apua haetaan usein sosiaalisesta mediasta. Sinne onkin muodostunut säätelemätön markkinapaikka tieteelliseen näyttöön perustumattomille terveyspalveluille ja suurille lupauksille.

Ilmiö ei ala vasta vauva-arjessa. Yhä useammin hoitosuhde uusiin palveluntarjoajiin alkaa jo odotusaikana.

Raskausaikaan liittyy paljon epätietoisuutta. Perheille myydään rauhallista kohtaamista, mielenrauhaa ja ultraäänitutkimuksia. Samalla tehdään erikoislääkärille kuuluvaa diagnostiikkaa ilman koulutusta ja lain suomaa oikeutta. Uusia yrityksiä syntyy jatkuvasti, eikä valvonta näytä pysyvän perässä. Vastaanotoilla perheille puhutaan keskenmenoista, sikiön kasvun poikkeamasta, kohdunsisäisistä hematoomista tai sikiön pään muodon poikkeavuudesta. Lopulta huolestuneet perheet päätyvät erikoislääkärin vastaanotolle ja jatkoselvittelyihin, joten paine kohdistuu myös julkiseen terveydenhuoltoon.

Osaamattomissa käsissä ultraäänitutkimuslöydösten tulkinta voi olla virheellinen. Se synnyttää turhaa huolta ja ahdistusta. Vakavampaa on, jos todellinen ongelma jää tunnistamatta. Potilasryhmä (sikiöt, vauvat, pienet lapset) on erityisen haavoittuva.

Lain mukaan diagnoosin asettaminen kuuluu lääkärille. Se ei ole muodollisuus, vaan potilasturvallisuuden perusta. Diagnostiikka on koulutukseen, vastuuseen ja kokonaisarvioon vahvasti sidottua työtä. Kun tätä rajaa hämärretään, hämärtyy myös potilasturvallisuus ja vastuu.

Tarvitsemme perusteellisen yhteisen keskustelun siitä, missä kulkee lainvastaisen toiminnan raja. Kuka kantaa vastuun, kun seuraukset realisoituvat ja jotain peruuttamatonta tapahtuu?

Tiedämme, että vaarallisin terveydenhuollon ammattilainen on se, joka ei tunnista oman osaamisensa rajoja eikä joudu kantamaan toiminnastaan vastuuta.