Oona Maria Ilmolahti kirjoitti Lääkärilehdessä 8/2026 kivunlievityksen lähihistoriasta (1). Erityisen mielenkiintoista oli lukea siitä, miten lasten ja naisten kokema kipu ymmärrettiin menneinä vuosikymmeninä.

Vasta vuonna 1989 Lastenklinikan anestesiologi Eeva-Liisa Maunuksela nosti esiin sen tosiseikan, että lapsetkin kokevat kipua ja että kärsimys jättää heihin pitkäaikaisia jälkiä. Silti lapsille oli esimerkiksi tehty sydänleikkauksia ilman kipulääkkeitä ja korvia oli puhkottu puuduttamatta.

Tämä herättää hämmennystä maallikossa. Asia ei saisi kuittautua vain menneen toimintatavan kuvauksena. Kysymys on pohjimmaltaan siitä, miten ihmisoikeudet toteutuvat ja millaisia asenteita koulutuksessa siirtyy.

Mikäli lääkärien koulutuksessa 1980-luvulle saakka on opetettu, etteivät lapset tunne kipua, on syytä pohtia, millaista sisäistä ristiriitaa moni nuori medisiinari on joutunut kokemaan. Vastakkain ovat olleet oma kokemus ja koulutuksessa faktana toistettu väite.

Jokainen lapsi kokee kipua. Herkkyyksiä ja reagointitapoja on erilaisia, jokainen ihminen on yksilö, mutta elämää ei kukaan elä ilman kipua. Lapset kaatuvat, kompuroivat, kolhivat itseään, korvat tulehtuvat, kurkkuun koskee, vatsaan sattuu.

Miten lääketieteen opiskelija on suhtautunut yliopistossa annettuun tietoon, joka on ollut täysin päinvastainen kuin oma kokemus? Onko sitä ollut mahdollista kyseenalaistaa?

Millaista on ollut tehdä toimenpiteitä lapsille, joiden on selvästi voinut havaita kärsivän ja tuntevan kipua? Miten opetuksessa on neuvottu kohtaamaan kipua ilmaisevat lapset?

Voin hyvin yhä muistaa, kuinka paljon angiinan aiheuttamien mätäpaiseiden puhkaiseminen ja tyhjiksi imeminen sattui kurkkuun. Tämä tapahtui kesällä 1971. Kipu olisi pitänyt kestää stoalaisesti, mutta en kestänyt. ”Sinäkö täällä huusit”, kävi nuori lääkäri sanomassa. Hyvin muistan sen yhä. Sen miten nolotti. En ollut vielä seitsemää täyttänyt.

Koulussa kerrottiin spartalaispojasta, joka kätki ketunpojan tunikansa alle. Ketunpoika järsi pojalta mahan puhki, mutta pojan ilme ei värähtänytkään. Tämä tarjottiin koululaisille mielenlujuuden esimerkkinä.

Oletan että kipua ilmaissut lapsi sai takavuosikymmeninä hankalan leiman. On vaikea hahmottaa, miksi lasten kokemuksen todellisuus on sivuutettu jokapäiväisessä praktiikassa.

Onko heillä ollut puolestapuhujia?

Ymmärrän, että potilaan asemaan ei voi samastua liikaa eikä hänen kärsimyksiään voi ottaa kannettavikseen. On osattava olla ammatillisen etäisyyden päässä, jotta hoitaminen onnistuu. Mutta auktoriteetilla tarjottuja tietoja, jotka ovat ristiriidassa inhimillisen peruskokemuksen kanssa, olisi kai voitava kyseenalaistaa?

Eräs lääketieteeseen perehtynyt ystäväni sanoi minulle 1990-luvulla, että naisen emättimessä ei ole tuntoa. Onko tarpeen lisätä, että sanojalla ei ollut emätintä vaan siitin? Nauroin väittämälle ja pidin sanojaa uskomattoman typeränä. Kai nyt itse tiesin, oliko tuntoa vai ei! Mutta kun synnytin ja välilihaa oli pakko leikata, ähisin kätilölle jostain kirjasta lukemani tiedon: ”Eikös lapsen pään paine tee välilihan alueen tunnottomaksi?”

Viisas kätilö sanoi: ”Kuule muistan omasta synnytyksestä yhä ne saksen rouhaisut.” Ja sitten hän puudutti.

Piikit, metallispekulat, veitset, neulat, eetterikuonokopat, levittimet, porat, letkut, imurit, sahat. Ihmisen kehoon kajotaan loputtoman monin eri välinein. Vaikka hoitajalle ne ovat tuttuja ja vaikka toimenpiteiden tarkoitus on hyvä, on ehkä syytä muistaa, että hoidettavalla on vain yksi ainut keho.

Ja se elää, kokee ja tuntee.

Myös ei-miehen keho.