Viereisen talon eläinlääkäri kutsui minua. Hän piti siitä, kun kerroin tarinoitani Afrikan eläimistä. Aina ohi juostessani huikkasin hänen pihansa suuntaan ”hei”. Nyt hän kuitenkin sanoi muuttavansa kauas itärajalle, Valtimoon, ja halusi antaa minulle lahjan. Hänen kädessään oli pikkuruinen mikroskooppi, vain hiukan yli kymmenen sentin korkuinen. Mies polvistui luokseni, ja alkoi virittää laitteen pientä peiliä sopivaan kulmaan, valjastaen auringon säteet kojeen valonlähteeksi.

Hänen kanssaan näin ensi kertaa kärpäsen siiven prisman väreissä kimmeltävät suonet ja kasvin lehtien mikromosaiikin.

Yhä, lähes 50 vuotta tapahtuman jälkeen, muistan miehen innostuksesta tuikkivat silmät pyöreiden metallisankaisten silmälasien takana, ja itseni mykkänä luonnon yksityiskohtien kauneudesta. Naapurimme oli havainnut lapsen mielessä kiinnostuksen kipinän, minkä hän puhalsi liekkiin.

Isän kanssa matkustin Helsinkiin, Instrumentariumiin, missä myyjä kääri lasipipetit, kumitutit, objekti- ja peitelasit ohueen valkoiseen silkkipaperiin. Kotona ne asettuivat järjestykseen, pieneen punaiseen lipastoon.

Mökkireissuille mikroskooppi matkasi mukana. Rantaveden asukeista suosikkini oli pikkuruinen läpinäkyvä vesikirppu, joka poukkoili peitelasin alla rintauinnin kaltaisin nykivin vedoin. Se tuntui tarkkailevan minua objektiivin läpi ainoalla silmällään.

Neljätoistakesäisenä, taskussani leipomon pakkaamosta ansaitsemani kesätienesti, matkustin jälleen Instrumentariumiin. Valitsin pattereilla toimivan kolmiobjektiivisen mikroskoopin, ja viereisestä musiikkiliikkeestä nauhurin ja Elviksen kasetin.

Kummisedältä saamastani solubiologian oppikirjasta löysin kauniin ornamenttimaisen rakenteen, ja vihdoin anatomian laitoksella sen näin omin silmin. Mitokondrio väreili vihreää valoa hohtavassa kammiossa, kun aivonäytteen läpi virtaava elektronisuihku heijasti siitä himmeän kuvan. Siitä sikisi ensimmäinen tutkimusprojektini.

Rock ja opiskelijaelämä voittivat hetkeksi mikroskoopit ja tutkimuksen, kunnes neuropatologian ryhmäopetuksen innostamana kysyin opettajalta aihetta syventävään tutkimusprojektiin. Professori Matti Haltia ehdotti elektronimikroskooppista tutkimusta uudesta tautiryhmästä, mitokondriosairauksista. Hän haastoi: ”Jos ne onnistut selvittämään, selvität mitä vain”. Ja niin liekki leimahti jälleen.

Matti puhui minut jo seuraavana kesänä oppimatkalle New Yorkiin ja jatkotyöhön Leena Palotien tutkimusryhmään. Kun väittelin, ja olin tehnyt suunnitelmat neurologiaan erikoistumiseen, Leena pyysi minut huoneeseensa ja sanoi: ”Jää ryhmääni. Sinulla on lahja tutkimustyöhön”. Tuosta hetkestä on kolmekymmentä vuotta.

Pieni mikroskooppi on kadottanut peilinsä, mutta seisoo yhä ikkunalaudallani muistuttamassa mentorien tärkeyttä. Niiden, jotka sopivissa elämän risteyskohdissa havaitsevat alttiin mielen, kuuntelevat, ovat läsnä, tönäisevät hiukan eteenpäin, raottavat ovia. Pienin salakellukkein varmistavat, että ensimmäiset poukkoilevat rintauintiliikkeet löytävät suunnan, ja sitten antavat tilaa polskuttaa.

Naapurin eläinlääkärin lailla polvistuvat luokse, sanattomasti viestien: ”Tehdään yhdessä. Uskon sinuun”. Sellainen voi olla meistä jokainen.