En pelkää omasta puolestani, sillä olen jo saanut elää rikasta elämää keski-ikäiseksi.

2020-luvun alkaessa moni meistä varmaankin odotti iloista 20-lukua. Koronapandemia kuitenkin aloitti vuosikymmenen varsin vakavissa tunnelmissa. Valitettavasti pelkoon pohjautuva päätöksenteko kurittaa edelleen etenkin nuorisoa, sillä esimerkiksi kaikki opiskelijat eivät ole vieläkään päässeet takaisin tavalliseen lähiopetukseen. Itä-Suomen yliopistossa on puolestaan huomattu, että läsnäoloa edellyttäville opintojaksoille ilmoittautuneista opiskelijoista jopa puolet luopuu kurssipaikastaan, jättää saapumatta paikalle tai keskeyttää kurssin. Pandemian pitkä laahus jättää jälkensä nuorten yhteenkuuluvuuteen, yhteisöllisyyteen ja yhteisymmärrykseen.

Tuskin oli nuoria alettu vapauttaa koronarajoitusten ikeestä, kun Putin käynnisti sodan Ukrainassa. Kollektiivinen pelko sai uuden kohteen – ja tulvahti ensimmäistä kertaa elämässäni päällimmäiseksi tunteekseni.

En pelkää omasta puolestani, sillä olen jo saanut elää rikasta elämää keski-ikäiseksi. Pelkään ja suren lasten ja nuorten puolesta. Ukrainassa rintaman molemmin puolin on sotilaita, jotka ovat saman ikäisiä kuin oma esikoiseni. Ukrainassa vauvoja syntyy ennenaikaisesti pommisuojissa. Pienet lapset hyvästelevät isänsä – osa lopullisesti. Maailmassa on toki muitakin karmeita sotia, mutta Putin käynnisti Venäjän hyökkäyksen toiseen itsenäiseen valtioon ja vaikuttaa yllyttävän koko maailmaa mukaan sotaan. Kuulen sisälläni teini-ikäisen itseni kysyvän: miten kukaan ei voinut pysäyttää tätä hulluutta? Miten tämä voi tapahtua näin pian Hitlerin ja Stalinin jälkeen?

Toisesta maailmansodasta kärsineitä lapsia on edelleen elossa. Isäni ja tätini muistavat varhaislapsuudestaan pelon täyttämät pakenemiset pommisuojiin. Tätini muistaa, miltä tuntui maata yksin ojan pohjalla pommikoneen lentäessä yli.

Lääketieteen filosofian ja etiikan professori Pekka Louhiala antoi luvan jakaa otteen isänsä päiväkirjasta talvisodan ajalta, jolloin Esko Louhiala oli 15-vuotias viipurilainen. ”Kasviopin tunnin jälkeen 30.11.1939 juuri kun olimme tulleet välitunnille, alkoi yhtäkkiä kuulua sireenien ulvontaa. Luulimme niin kuin useimmat sen olevan sittenkin harjoitusta, mutta ikävä kyllä oli tosi kysymyksessä. Opettaja sanoi: ’Menkää kotiinne.’ --- Lähdimme kiireesti. Matkalla kuulimme vihollisen lentokoneiden surinan, mutta ne eivät pudottaneet pommeja.”

Ehkä näitä lasten ja nuorten näkökulmia sodista tarvittaisiin näkyvämmin kenraalien ja poliitikkojen muistelmien rinnalle, jotta me aikuiset ponnistelisimme vielä voimakkaammin rauhan puolesta. Kuten Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi sanoi virkaanastujaispuheessaan: ”Presidentti ei ole ikoni. Ripustakaa toimistojenne seinälle lastenne kuvat ja katsokaa heitä silmiin ennen jokaista päätöstä.”

Yhteisöllisyys ja yhteenkuuluvuuden tunne eivät ole vain pieniä kivoja juttuja nuorten elämässä. Ne vähentävät yksinäisyyttä ja sitä kautta mielenterveysongelmien ja radikalisoitumisen riskiä. Ne lujittavat luottamusta ja tervettä omanarvontuntoa, tietoisuutta omasta osallisuudesta ja merkityksestä yhteisössä. Nyt on aika aikuisten varmistaa, että kaikki lapset ja nuoret saavat tuntea olevansa arvokas osa myönteistä yhteisöä. Nyt – ei sitten joskus.

Kirjoittaja on nuorisolääketieteen dosentti, joka toivoo näkevänsä myönteisiä muutoksia lasten ja nuorten terveydessä ja hyvinvoinnissa.