Kun elämän rajallisuus iski kaikkien kasvoille samaan aikaan, seurasi yleislakko, jolla ei ole järjestäytynyttä taustaa. Atlantin takaiset aallot saavat Itämerenkin rannat liplattamaan.

Se oli elokuuta 2020, kun näin Youtubessa videon , jossa brittikollega kertoi jättävänsä lääketieteen. Imeydyin ruutuun: miksi Cambridgesta ykköspaalulta valmistunut kollega suunnittelee lähtöä?

Lähtötarinat toistuivat. Yhä useampi ääni kertoi luopuvansa uraputkesta. Leimallista oli, että kyseessä olivat korkeasti koulutetut ja huippupaikoitetut ammattilaiset. Hetken syytin algoritmin valikoivuutta ja näkökulmani vääristävää vaikutusta.

Puoli vuotta brittikollegan ulostulon jälkeen tunnistettiin ilmiö. Ennätysmäärä amerikkalaisia jätti työnsä. Syntyi termi Great Resignation.

Osan suuresta irtisanoutumisaallosta ovat muodostaneet koronan kurittamat palvelualojen työntekijät, jotka eivät rajoitusten höllentyessä palanneet työhönsä. Mutta ennen kaikkea aallolla viitataan niihin, jotka ovat jättäneet työnsä vapaaehtoisesti.

Suuren irtisanoutumisaallon taustalla arvioidaan olevan pitkäaikaista tyytymättömyyttä työoloihin sekä koronapandemian tuoma arvomaailman muutos. Usein herätys arvojen äärelle tapahtuu suurissa elämänkäänteissä, kuten lapsen syntymässä tai vakavan sairauden kohdatessa. Nyt elämän rajallisuuden realiteetit iskivät kaikkien kasvoille samaan aikaan. Seurauksena oli yleislakko, jolla ei ole järjestäytynyttä taustaa.

Suomessa saman mittakaavan irtisanoutumisaaltoa ei ole nähty. Lainsäädäntömme ei mahdollista riistotyötä Amerikan malliin. Atlantin takaiset aallot saavat kuitenkin Itämeren rannat liplattamaan. Varhaiskasvattajat ovat kaikonneet, ja moni asiantuntija suksii mieluummin Lapissa kuin palaa valumaan aamuruuhkissa avokonttorille.

Onko iso aalto vielä tulossa? Ja jos on, onko terveydenhuolto siltä suojassa?

Kysyttäessä miksi ihmiset jättävät työnsä, on luonnollista ensin pohtia, miksi ylipäätään teemme työtä.

Työmotivaation ykköstekijänä korostetaan palkkaa. Selvää on, että suurimman työkaveriryhmämme, hoitajien, palkkaus on riittämätön. Parhaassa (siis parhaassa!) hoitamassani palvelutalossa on seitsemän hoitajan vaje. Hyvästä työyhteisöstä huolimatta lähtöpäätöksiä on helppo tehdä, kun teollisuudessa maksetaan säännöllisestä työajasta kolmivuoroa paremmin. Samalla työmotivaation kaventaminen palkkakeskusteluksi ei ole koko totuus. Jos näin olisi, lääkärit jonottaisivat Kirvessyrjän virkoja ja sairaaloiden erikoistumispaikat taistelisivat tekijöistä.

Toisekseen ihmiset tekevät työtä, koska pitävät siitä. Terveydenhuollossa tämä on usein vahvin liima. Puheet kutsumusalasta eivät ole kliseisyydestään huolimatta tyhjiä. En ole kuullut kenenkään lähteneen siksi, että ihmisten auttaminen kyllästyttäisi.

Kolmanneksi työltä haetaan tarkoituksen tunnetta. Potilastyössä jos jossain sen luulisi tulevan automaattisesti. Onkin hämmentävää lukea vakuutusyhtiön palvelukseen loikanneen osastonhoitajan kirjoittavan, miten hyvältä tuntuu, kun työllä on tarkoitus. Jokainen meistä kolmattasataa kertaa saman annosjakelureseptin kanssa puljannut tietänee, miten päivät täyttävä näennäistyö syö ihmistä.

Neljänneksi työ tuo arvostusta. Saamme vuodesta toiseen paistatella arvostetuimpien ammattien kärkisijoilla. Samalla parempia työoloja ajava pysäytetään toteamukseen ”jos ei kelpaa, tulijoita kyllä riittää”. Suuren yleisön ja työnantajien välinen arvostuksen ristiriita on ilmeinen.

Syyt tehdä työtä ovat luonnollisesti tätä moninaisemmat. On kuitenkin huolestuttavaa huomata, että suuren irtisanoutumisaallon pohjasyy, pitkäaikainen tyytymättömyys työoloihin, on kytenyt terveydenhuollossa jo vuosikymmeniä.

Tällä hetkellä kotimaista aaltoa on nähty ennen kaikkea sairaanhoitajien, lähihoitajien, sosiaalityöntekijöiden ja varhaiskasvatuksen ammattilaisten parissa. On suuren yhteiskunnallisen keskustelun paikka, miksi juuri aloilla, jotka koskettavat ihmistä syvimmin, asiat ovat heikoimmin.

Mitä tekee lääketieteestä luopunut brittikollegamme? Pyörittää omaa yritystä, tienaa enemmän kuin lääkärinä olisi mahdollista, kirjoittaa kirjaa ja kokee nykyisessä asemassaan voivansa vaikuttaa merkittävästi useampaan elämään.

Ihminen tarvitsee elannon ja tarkoituksen, mutta perinteinen työ näiden lähteenä ei ole itsestäänselvyys.