Viimeistelin juuri viidennen vuoden opintoni, ja kesäkuun alussa suuntaan kesäksi töihin terveyskeskukseen.

Blokkijaossa kävi tuuri, ja lopetin kevääni perusterveydenhuollon kliiniseen jaksoon, jossa yhdistettiin yleislääketiede muun muassa geriatriaan sekä oikeuslääketieteeseen. Oppeja pääsee siis heti hyödyntämään, kun ne ovat vielä tuoreessa muistissa.

Eräällä lounastauolla aloimme laskea ryhmäni kanssa, montako päivää meillä on viiden opintovuoden aikana ollut opetusta terveyskeskuksissa. Lopputulos oli noin 23 päivää, jos ei lasketa mukaan seminaareja ja aiheeseen liittyviä ryhmäopetuksia.

23 päivää on järisyttävän lyhyt aika tutustua terveyskeskuslääkärin työhön, kun osa päivistä menee neuvolassa ja muissa sektoritöissä, jolloin itse vastaanottotyötä näkee paljon vähemmän. Suurimmalla osalla ensimmäinen työpaikka on perusterveydenhuolto, joten toisaalta – miksi tutustua siihen, mihin kuitenkin päätyy?

Kokemukset vaihtelevat

Kandikesinä nuoret kandit ovat kesäkandeja, ja senioreilla kesälomat pyörivät samaan aikaan.

Kokemukset osastoilta vaihtelivat omilla kurssilaisillani syksyllä kuultuna radikaalisti. Siinä missä toinen käytännössä toimi seniorin epikriisikoneena, toinen saattoi pyörittää osastoa, jossa seniorin sai puhelimen päähän tunnin aikaikkunan sisällä. Ensi kesänä oma kurssini hajaantuu eri terveyskeskuksiin ympäri Suomea, ja kokemukset ovat varmasti vähintään yhtä vaihtelevia kuin viime vuonnakin.

Opintojen aikaiset kokemukset terveyskeskuksesta kuitenkin vaikuttavat siihen, miten nuoret lääkärit suhtautuvat terveyskeskuksiin.

Jos aamu alkaa sillä, että lääkärimeetingissä pohditaan lomautusten rytmitystä, ja iltapäivällä nuori terveyskeskuslääkäri mainitsee keskustelun lomassa, että kesän jälkeen ylityötunteja on kertynyt kuukauden verran, on vaikea olla innoissaan terveyskeskuksessa työskentelystä. Päivien vähäinen lukumäärä korostaa turhan paljon väsyneiden lääkäreiden kohtaamisia, ja hyvät kokemukset terveyskeskuksissa työskentelystä saattavat jäädä taka-alalle, eikä niitä aina jaksetakaan kandeille erikseen kehua.

Työn vetovoima

Lähes viikoittain pääsen lukemaan perusterveydenhuollon alennustilasta joko iltapäivälehdistä tai lääkäreiden keskustelupalstoilta.

Peruskoulutuksen erikoissairaanhoidon painotus korostaa sairaala-alojen hyviä puolia, ja yhdellä jos toisellakin kurssilla mainostetaan erikseen oman alan hyviä puolia (tai mahdollisuutta tehdä pitkää päivää ja sitten reppureissata osan vuodesta, kuten eräs akutologi hehkutti).

On luonnollista, että epävarma kandi kokee vetoa erikoissairaanhoitoon, jossa potilas on käynyt läpi jonkinlaisen esikäsittelyn, kun vaihtoehtona on terveyskeskus, jossa tulosyy voi olla hyvinkin kaukana todellisesta ongelmasta.

Kaikista näistä tekijöistä huolimatta on ollut ilo huomata, miten moni kurssikaveri pohtii yleislääketiedettä todennäköisimmäksi uravaihtoehdoksi. Yleislääketiede on myös erikoistumishakutilastojen valossa suosituin erikoisala.

Kaikista synkistä ennustuksista huolimatta, on perusterveydenhuolto edelleen kandin näkökulmasta vetovoimainen työpaikka, ja se nähdään myös tulevaisuudessa sellaisena. Monen ensimmäisenä työpaikkana se on kuitenkin se paikka, jossa peruskoulutuksen laadun ongelmat näkyvät ensimmäisenä. Peruskoulutuksen riittävä resursointi tukee myös perusterveydenhuolto ja sen lääkäreiden jaksamista.

Kirjoittaja on viidennen vuoden kandi Tampereelta sekä Medisiinariliiton yhteiskunnallisen vaikuttamisen erikoissihteeri, jonka lapsenomainen into lääketieteeseen ei ole vieläkään sammunut.