Duolingo särähtää: Mwanafunzi azungumza vibaya. Taas meni pieleen. Olen viidettä vuotta Keniassa ja osaan tuskin sanoa hyvää päivää swahiliksi, saati sitten kertoa kyseisellä kielellä puhuvani päreitä.

Swahili on viides kieli, jota en osaa, vaikka pitäisi. On käyty kouluja ja kursseja ja saatu sanottua muutama lause, mutta ikinä en luottaisi kielitaitooni oikeassa itseilmaisussa.

Olen odottanut laitetta, joka kääntäisi simultaanisti puheen, ja oikaisisi lievän dyspraksiani. Sitä odotellessani tyydyn suomeen ja englantiin, joilla pärjää tässä elämässä.

Kommunikaatio ei ole onneksi vain puhetta. Jopa yli 90% viesteistä välittyy non-verbaalisesti, varsinkin jos kyse on tunteista, väittää psykologian emeritusprofessori Albert Mehrabian. Sen tiesi mummivainaa hymistessään lieden ääressä Jääkärin kaihoa. ”Elon mainingit korkeina käyvät, niiden kuohuissa kulkee mun tie”... ja koko ruokakunta tiesi, että pappa oli tehnyt jotain typerää. Koskaan ei selvinnyt mitä.

Kun kyseessä on erityisen hankala mielen solmu, löytyvät sanat vieläkin vaikeammin. Ei osata sovittaa ajatuksia ahtisaarilaisittain, niin että löytyisi rauha. Tunteet pakkautuvat painekattilaan. Siellä ne syövät ihmistä tai joskus koko valtakuntaa joko hiljaa nakertaen tai myrskyksi yltyen. Loppuunpalaminen ja sota ovat ihmisen äärimmäistä non-verbaalista kommunikointia.

Afrikan sarvessa elämme sisällissotien ja luonnonmullistusten keskellä, mutta huolestuttava on myös ihmismielen tilanne.

Ongelman tiedostavat myös poliitikot.

– Mikä on mielestänne maanne suurin terveysongelma, kysyn kenttämatkalla Somalian osavaltion terveysministeriltä.

Maa on juuri selättänyt kuolettavan kuivuuden ja odottaa sateita, jotka aiheuttavat tulvia ja epidemioita. Olen valmistautunut kuulemaan aliravitsemuksesta, äitikuolleisuudesta, kolerasta.

– Mielenterveysongelmat, ministeri vastaa.

Maailman terveysjärjestön mukaan kolmasosalla somalialaisista olisi hoidettavia psyykkisiä sairauksia, mutta maassa on vain muutama asiaan erikoistunut yksikkö.

Ympärilläni mielen ongelmista vaietaan kaikilla kielillä. Ongelmat ohitetaan tai somatisoidaan. Maaseuturetkellä näen psykoottisen miehen hakkaavan päätään puhelinpylvääseen, kuin sammuttaakseen otsassaan palavan tulen. Ympärillä ohikulkijat virnistelevät ja pudistelevat päätään. Terveyskeskuksessa teini-ikää lähestyvä tyttö istuu eteensä tuijottaen. Äiti vääntelee käsiään avuttomana selittäessään miten lahjakkaasta nuoresta tuli sulkeutunut ja itkuinen.

– Olisiko se raudanpuutetta, hän ehdottaa.

Psyykkistä haavoittuvuutta ei täälläpäin toreilla huudella. Pitää olla kova, ulkoa ja sisältä. Se näkyy hyvin nairobilaisessa liikenteessä. Kolareita näkee lähes päivittäin, mutta niitä ympäröi puhumattomuus. Näppäillään puhelimia, kukaan ei huuda. Painekattila täyttyy.

Netissä tarjotaan valtavasti psykologista tietoa, jos sen vain osaa löytää. Kaksi kolmasosaa maailman ihmisistä pääsee jo käsiksi tähän tiedon valtavirtaan, mutta löytääkö sieltä apua asioihin, joille ei löydä ilmaisua?

Tällä hetkellä netin ja median persoonallisuustestit ja psykologiset itsediagnoosit tuntuvat viihdyttävän lähinnä hyväosaisia, jotka helposti esittelevät jonkin mieltään kuvaavan kirjainyhdistelmän heti kättelyssä. Itsekin sain dyspraksia-leiman talouden keittiöpsykologilta nettitestin perusteella. Mieluummin antaisin oikean diagnoosin ja hoidon naapurislummin apaattisille ohikulkijoille.

Hieman kuin merten syvyydet, ovat mielenkin pohjavirrat vielä varsin tuntemattomia. Toisilla meistä on varaa tähyillä syvyyksiin turvallisesti hienoilla laitteilla, kun toiset singahtavat sinne ilman pelastusliiviä.