Olen ollut muutamaan otteeseen sodan keskellä. Aina siellä, missä ihmisyyden karmeimmat piirteet näyttäytyvät, näyttäytyy myös vastavoima.

Kotini Rovaniemellä on hirsimökki pienen järven rannalla. Töiden jälkeen lähden usein koiran kanssa luontoon kävelemään, näin talvisin järven jäälle. Niin tein tänäänkin.

Järven rannasta jyrkästi kohoavan vaaran takana taivas oli pilvessä ja puut seisoivat liikkumattomina. Lapin kapeat kuuset lumimekoissaan, vakavat männyt ja ohutrunkoiset koivut näyttivät tuijottavan minua. Oli auringonlaskun aika ja pilvisellä taivaalla pilkotti sieltä täältä oranssia ja vaaleampaa punaista.

Punoittava taivaanranta ja korkea vaara näyttivät toisenlaisilta kuin eilen, aivan kuin ne olisivat olleet vihaisia. Minulle, meille ihmisille, siksi, että olemme sellaisia kuin olemme.

Vladimir Vladimirovitš Putin on yksi meistä, jonkun äidin ja isän poika, hänellä itselläänkin on lapsia ja muita omaisia. Kuitenkin hän tällä hetkellä johtaa toisten äitien ja isien poikia ja tyttöjä tappamaan ja tuhoamaan naapurimaan ihmisiä.

Ihmisjoukkojen tappamisen täytyy siis olla inhimillistä, kun sitä niin usein tehdään, tälläkin kertaa ilman mitään ilmeistä hyvää syytä.

Pääministerimme ja presidenttimme esiintyivät televisiossa mustiin pukeutuneina ja vakuuttivat, että Suomeen ei kohdistu mitään välitöntä sotilaallista uhkaa. Varmaankin näin on. Silti yleensä maltillisesti esiintyvä Erkki Tuomioja kirjoitti somessa: ”Edellinen suurvaltajohtaja joka on yhtä häikäilemättömästi kuin Putin valehdellut ja toteuttanut sairaita ja rikollisia haaveitaan oli Hitler. Pahempaakin voi olla edessä jos tähän ei osata vastata oikealla tavalla.”

Jos katsoo ajassa 83 vuotta taaksepäin tulee tilanteeseen, jonka kaikuja voi kuulla nykyajassa. Suurmiehen johtama maa, sillä kertaa Saksa, otti haltuunsa ensin osan Tsekkoslovakiaa ja pian valloitti koko maan. Alle vuoden kuluttua tästä Saksa julisti sodan Puolalle ja kahden vuoden kuluttua täysimittainen toinen maailmansota, jossa Saksa oli jo hyökännyt Neuvostoliittoon, oli täydessä käynnissä. Miten tällä kertaa käy? Laajeneeko Ukrainan sota? Kukaan ei tiedä.

Olen ollut muutamaan otteeseen sodan keskellä, tosin melko turvallisissa paikoissa rintamalinjojen takana. Viimeksi viime vuonna, Jemenissä.

Aina siellä, missä ihmisyyden karmeimmat piirteet näyttäytyvät, näyttäytyy myös vastavoima. Kaikkialla sotajoukkojen rinnalla toimii haavoittuneiden hoito. Eikä ainoastaan paikallisin voimin, vaan monissa sotaa käyvissä maissa apua on antamassa ulkopuolisia avustusjärjestöjä, joilla ei ole mitään itsekästä syytä olla paikalla.

Se on absurdia, mutta myös lohdullista. Se kertoo, että me ihmiset olemme kummallisia olentoja, jotka kykenevät äärimmäiseen pahuuteen mutta myös hyvään.

Minkä vuoksi paha niin usein ohjaa historian merkittäviä tapahtumia? Yksi vastaus on hyvän puolella olevien rohkeuden puute suuruudenhullujen suurmiesten rinnalla. Kunpa ne tavalliset ihmiset, jotka nyt päätöksiä tekevät, tekisivät sellaisia ratkaisuja, että pienin paha valikoituisi. Vaikka se edellyttäisi joitakin välittömiä riskinottoja ja uhrauksia.

Minua nuoremmat suomalaiset, ne jotka tositilanteessa joutuisivat kantamaan kaikkein raskaimman taakan, vaikuttavat olevan valmiita siihen. Työpaikallani kysyin useilta itseäni nuoremmilta kollegoilta, olisivatko he valmiita rintamalle, jos sellainen käsky kävisi. Kaikki vastasivat epäröimättä kyllä.

Toivon ja rukoilen, että tällaisten pohtiminen osoittautuu liian vilkkaan mielikuvituksen syyksi. Tällä hetkellä Suomessa on edelleen rauha, mutta Ukrainassa nuoria miehiä kuolee ja äidit valvovat öitä peloissaan. Muistetaan heitä, ihmisiä maailmanhistorian virran vietävinä. Autetaan heitä, täydestä sydämestä ja rahapussista, heti kun tilaisuus tarjoutuu.

 

Kirjoittaja on gastroenterologisen kirurgian ja akuuttilääketieteen erikoislääkäri sekä sivutoiminen kuvataiteilija