Vanhempani yllättyivät kuultuaan, että hakisin lukion jälkeen lääkikseen. Äiti toppuutteli, hän halusi suojella minua raskaalta tulevaisuudelta. Hän oli oikeassa, lääkärin työ on raskasta.

Hain myös luokanopettajakouluun, mutta en päässyt sisään. Motivaation puute paljastui haastattelutilanteessa.

Pääsin toisella hakukerralla Kuopion lääkikseen. Se oli unelmien täyttymys, ja olen ollut myöhemminkin tyytyväinen.

Vanhempani eivät ole lääkäreitä, mutta olen seuraillut kollegojen lasten uravalintoja. Monesta tulee lääkäri. Lapset tekevät oman päätöksensä siitä, mitä he haluavat tavoitella.

Luulen, että työmotivaatiota on vaikea feikata, ainakaan läheisilleen. Tästä voi päätellä, että ei lääkärin työ kovin ikävää ole, jos niin monet lapset haluavat tavoitella samaa ammattia kuin vanhempansa. Asetelma on ihanteellinen, sukupolvet täydentävät toisiaan; lapset saavat tukea vanhemmiltaan ja vanhemmilla on mahdollisuus kurkata nuorten lääkäreiden arkeen.

Olin pari vuotta sitten puhumassa Mäntän lukiolaisille lääkärintyöstä.

Yllätyin itsekin, kuinka helppoa minun oli suositella ammattia. Luentoa tehdessäni jouduin käymään oman motivaationi rakenteet, jotta osasin kertoa alasta muille. Ilokseni jokin aika sitten kuulin, että muutamat lukiolaisista olivat joko hakeutumassa tai jo päässeet lääkikseen.

Lääkärintyön ydin on paljastunut minulle vuosien varrella. En olisi uskonut, että epätäydellisyys olisi sallittua. Se tulee mieleen erityisesti viikonloppuisin ja öisin, kun olemisen kova kuori on poissa ja jäljellä on vain ihmisyys. Kun on oikeasti yritettävä auttaa huonokuntoisia ihmisiä tai keksittävä ratkaisuja tilanteissa, joissa omat taidot eivät riitä. Silloin on haettava tietoa niistä lähteistä, jotka ovat saatavilla, pyydettävä apua kollegoilta tai hoitajilta, ja pyrittävä potilaan kannalta hyvään ratkaisuun.

Lääkärin epätäydellisyys tarkoittaa sitä, että on mahdollisuus tavoitella parempaa, oppia virheistä ja muilta lääkäreiltä, ja tavoitella potilaan parasta yhdessä, tiiminä.

Kuinka monta kertaa ääneni on hieman värähtänyt kertoessasi omaisille, että potilas ei enää hyödy tehohoidosta, elvytyksestä tai siitä, että hänet kytketään hengityslaitteisiin?

Asia on vaikea, vaikka kaikki olisi selvää ja olisin arvioinut potilaan sairauden, toimintakyvyn ja kokonaistilanteen. Kuulevatko omaiset pienen epävarmuuden häivähdyksen, joka käväisee sanojeni reunoilla, kertoessani heille, että heidän läheisensä ei ole enää tehokeinoin autettavissa?

Epävarmuus liittyy siihen, että emme ole tuomareita vaan lääkäreitä. Että elämä on – kaikessa monimuotoisuudessaan – hieman tuntematon.

Vaikka ymmärrämme terveyden ja sairauden lakeja, nojaamme todennäköisyyksiin ja teemme hyvien hoitokäytäntöjen mukaisesti, emme voi täysin tietää sairauden kulkua yksittäisen ihmisen kohdalla. Siitä huolimatta meidän täytyy pystyä sanomaan, mikä on todennäköisesti totta kunkin potilaan kohdalla. Muuten työstä tulee epäoikeudenmukaista, ja altistamme potilaita tarpeettomalle kärsimykselle. Jos hylkäämme yhteiset periaatteet, toiminnasta tulee kaoottista.

Olemme jokaisen potilaan kohdalla uuden äärellä, soveltamassa opittua, mutta ajattelemassa kaiken uudelleen. Ehkä juuri se tekee työstämme niin mielenkiintoista ja samalla haastavaa.

Me haluamme uskoa

minä parannan sinut

yhtä varmasti kuin aurinko nousee

niin kuin sanotaan

vaikka oikeastaan maa kiertää auringon ympäri

maa tuoksuu jälleen tuoreelle

eikä mikään muistuta meitä siitä

että maan täytyy itse kallistua

valoa kohti

_{(runo kokoelmasta Valkoisessa takissa olen lähinnä mies, sairaalarunoja Enostone kustannus 2020)}