Luin Lääkärilehdestä, että Turun Lääketiedepäivien kandisessiossa lähes puolet sadoista osallistujista nosti kätensä, kun kysyttiin, kuinka moni on konsultoidessaan kokenut epäasiallista käytöstä. Lähes puolet ei ollut. Sehän on ilouutinen, hyvät kollegat!

Ilakoinnin tarkoitus ei ole vähätellä epäasiallista käytöstä. Sen esiintyminen terveydenhuollossa ei ole vain turvallista tilaa peräänkuuluttavien nuorten lääkärisukupolvien kokemus, vaan konkreettinen potilasturvallisuuskysymys. Huonoa käytöstä ei pitäisi joutua kohtaamaan maailman hienoimmassa ammatissa – etenkään kollegoilta. Kollegoiden välisen kommunikaation puutteet sitä paitsi heijastuvat potilaiden hoitoon eli työmme laatuun.

Peiliin katsoessa saa nähdä myös hyvää

Ilman epäasiallisen käytöksen avointa tunnistamista ja myöntämistä ammattikuntamme ei voi parantaa tapojaan.

Jos taas ummistamme silmämme siltä, miten pitkälle olemme tulleet, ajaudumme vääristyneen negatiiviseen narratiiviin. Uskallan väittää, että jos kandeilta olisi 10, 20 tai 50 vuotta sitten kysytty samaa – ja vaikka he olisivat uskaltaneet nostaa kätensä – kukaan ei olisi nostanut.

Epäasiallinen käytös on aiemmin ehkä koettu “normaalina” tai ainakin tavallisena. Se nieltiin ja mentiin sisäisen mustan möykyn kanssa eteenpäin. Olen kuullut useammalta seniorilta kauhutarinoita heidän kandi- tai erikoistumisajoiltaan, kun heidät laitettiin hoitamaan selvästi yli oman osaamisen potilaita takurin kieltäytyessä neuvomasta tai tulemasta paikalle. Katse tyhjyydessä käväisten kaikki seniorit totesivat loppuun, että siitäkin onneksi selvittiin. Heistä tuli raudanlujia ammattilaisia, mutta en usko, että kyseessä on kausaliteetti. Tuollaisia konsultaatiovastauksia ei toivottavasti kukaan saa enää missään.

Niin kollega vastaa kuin sille huutaa

Se, joka on ottanut vastaan toistuvia epäasiallisia konsultaatiovastauksia, saattaa vastata itsekin herkemmin epäasiallisesti, ehkä huomaamattaan.

Olen itse konsultoidessani kohdannut epäasiallista käytöstä. Olen myös itse ollut konsulttina epäasiallinen. Kohtaamiskolumnistina olisi helpompi esittää, että olen aina täydellinen omassa vuorovaikutuksessani, mutta jaan kirvelevän esimerkin omasta epäonnistumisestani kirurgian päivystäjäkonsulttina. Huom: Kuvaamani tilanne ei koske yksittäistä konsultaatiota tai kollegaa, vaan on tarinamuotoinen yleistys.

Sori, en voi soittaa takaisin

Olen akuuttitilanteessa, kun konsulttipuhelin soi. Kollega ehtii hyvin lyhyesti esittää ei-niin-kiireellisen asiansa, kun ilmoitan, että hän joutuisi soittamaan myöhemmin uudelleen, koska joutuisin ensin hoitamaan oman potilaani akuutimman asian. Ärtynyt kollega kysyy, voisinko soittaa takaisin tai edes kertoa, milloin hän voisi yrittää uudestaan. Joudun vastaamaan, etten voi enkä pysty antaa tarkkaa arviota. Sitten joudun päättämään puhelun, koska potilaani tarvitsee täyden huomioni.

Ilmaisuni oli kiiretilanteessa varmasti napakkaa ja ytimekästä, enkä välttämättä kovin lämpimästi tai myötätuntoisesti pahoitellut tai selittänyt tilannetta: puheluita tulee niin paljon, että on ihan mahdoton tehdä takaisinsoittojonoa, ja nyt minun on pakko hoitaa tämä tilanne.

Kollega varmaan koki vuorovaikutukseni tylynä, välinpitämättömänä, ehkä jopa epäkunnioittavana: “taas yksi ylimielinen kirurgi”. Itse koin, ettei kollega hahmottanut lainkaan päivystävän kirurgikonsultin kaoottista työnkuvaa. Molempia varmasti harmitti.

Kollegiaalisuutta eikä kiviä

Kiireinen joka suunnasta kuormitettu konsultti yrittää hoitaa monta asiaa yhtä aikaa, arvioida kunkin kiireellisyyden ja priorisoida. Se voi välittyä puhelimessa ihan väärin. Minun olisi pitänyt kiinnittää huomiota omaan äänensävyyni ja perustella tilanne paremmin kollegoille.

En väitä, että konsultin epäasiallinen vastaus ei kertoisi mitään hänestä ihmisenä. Haluan kuitenkin tarinallani ensisijaisesti muistuttaa, että usein on kyse myös tilanteesta tai taustasta, jossa ollaan. Konsultoijan ei myöskään pidä ottaa syytä niskoilleen konsultin käytöksestä, jokainen voi vastata vain omastaan. Vaikka siitä saa tulla paha mieli, sitä ei kannata ottaa henkilökohtaisesti ja siihen voi jopa yrittää suhtautua kollegiaalisesti. Usein taustalla on jokin inhimillinen syy, joka ei tee käytöstä hyväksyttäväksi mutta ehkä ymmärrettävämmäksi. Se, jonka hermo ei ole koskaan kiristynyt tiukan tai vaikean paikan edessä, heittäköön ensimmäisen kiven!

Ripauskin molemminpuolista empatiaa ja kunnioitusta pelastaa paljon. Konsultoivan lääkärin tulisi olla ymmärtäväinen, mikäli konsultti vastaa puhelimeen kovan työkuorman alta. Konsultti taas ei oman erikoisalansa asiantuntijana voi vaatia täydellisyyttä siinä, että konsultoiva kollega – etenkään kandidaatti – osaisi muotoilla konsultaationsa juuri niin kuin olisi konsultin kannalta relevanteinta tai soittaa sopivalla hetkellä.

Luotan meihin ammattikuntamme tulevaisuuden suhteen. Vielä tulee päivä, jona yhdenkään kandin ei tarvitse nostaa kättään tämän kysymyksen edessä.

Kirjoittaja on lääketieteen lisensiaatti, väitöskirjatutkija ja entinen Helsingin yliopiston lääketieteellisen koulutusohjelman kohtaamisen ja vuorovaikutustaitojen kliininen opettaja.