Entisajan kansakoulun käyneet maalaiset kirjoittivat ja lukivat keskimäärin sujuvammin kuin nykyiset ylioppilaat. Kohtelias kanssakäyminen erilaisten ihmisten kanssa oli heidän toinen luontonsa. Hitaassa elämässä valtaosa lapsista oli onnellisia aineellisesta niukkuudesta huolimatta.

Tällaisia päätelmiä putkahtelee mieleeni. Ne perustuvat joukkoon valikoituja tutkimuksia. Taustalla ovat omakohtaiset havainnot yliopistosta neljältä vuosikymmeneltä, joita kollegoiden kokemukset tukevat. Mukaan sekoittuu omia, myönnän kyllä, nostalgisia muistoja lapsuuden mummolasta.

Ahdistusta, masennusta, toivottomuutta. Sosiaalisia pelkoja, aloitekyvyttömyyttä, neuroepätyypillisyyttä. Vuosi vuodelta lisääntyviä diagnooseja, jotka oikeuttavat opintojen erityisjärjestelyihin.

Opintovaatimusten jatkuvasta keventämisestä ja tukitoimien lisäämisestä huolimatta opintopudokkaiden määrä pysyy.

Lääketieteellisestä en tiedä, mutta tätä on nykyään monien koulutusinstituutioiden arki peruskouluista korkeakouluihin.

Erityisen murheellista on seurata tuttujen lapsiperheiden kamppailua. Rakastavat vanhemmat korkeine koulutuksineen tai hyvine työpaikkoineen eivät suojaa lapsia. Moniammatilliset asiantuntijatiimit nostavat kätensä pystyyn, eikä psykiatrisia hoitopaikkoja ole.

Sellaista voimaa ei löydy, joka suojelisi lapsia konsolipelien ja somen imulta. Kouluissa ja kotona voidaan hetkellisesti takavarikoida puhelimet. Se on kuitenkin tekopyhää, koska yhteiskuntaamme läpidigitalisoidaan.

Tutkimuksista löytyy jo runsaasti näyttöä digitaalisten laitteiden käytön ja psykososiaalisten ongelmien yhteydestä. Silti valtaeliitti vannoo järkähtämättömästi digitaalisuuden ja varsinkin tekoälyn nimeen. Kriittisten tutkijoiden ulostulot sivuutetaan.

Niin koulutus kuin terveydenhuoltokin järjestetään nykyisin tietojärjestelmien ehdoilla. Ihmisistä on tullut niiden palvelijoita. Silti päättäjät ainakin uskottelevat uskovansa konsulttien myyntipuheisiin yhä uusien järjestelmien hyödyistä.

Lääketieteessä ongelmat yksilöllistetään, ikään kuin ihminen eläisi irrallaan ympäristöstään. Lääkäri ei tietysti voi parantaa koko yhteiskuntaa. Siihen tarvitaan perustavanlaatuista monitieteisyyttä.

Aikalaisdiagnoosien klassikot ovat hyvä alku. Itse tartuin saksalaisen sosiologin ja esteetikon George Simmelin 1900-luvun alun kirjoituksiin suurkaupunkielämästä. Sitä leimaa Simmelin mukaan altistuminen jatkuville nopeille hermoärsykkeille. Tuloksena on uupuminen ja kyllääntyminen: ärsykkeiden väkivaltaisessa pommituksessa mikään ei lopulta säväytä. Simmel näki selvän eron kaupunkilais- ja maalaislapsissa.

Suurkaupunkilaista kyllääntymistä vauhditti Simmelin mielestä kaiken mittaaminen rahassa. Raha hävitti ymmärryksen erilaisille laaduille latistaen kaiken määrällisille arvoille.

Saman suuntaisia ajatuksia löytyy ekofilosofi Pentti Linkolalta, joka kritisoi varsinkin teknologiaorjuutta. Ihminen on Linkolan sanoin tehnyt jokaisella modernilla innovaatiolla itseään tarpeettomaksi ja näin häpäissyt ruumiinsa.

Onneksi Linkola ei ehtinyt nähdä tekoälyn vyöryä. Sen hän kuitenkin ehti todeta, ettei ”tietoyhteiskuntaan” siirtymistä koskaan perusteltu järkiargumentein.

Se vain tuli, koska oli tullakseen, eikä ihminen voinut sille mitään. Kuulostaako tutulta?

Teknologian voima on aina pelottanut ihmisiä. Siitä huomauttaminen onkin tavallinen tapa vaientaa epäilijät. Mutta teknologia todella muokkaa ihmistä, usein ennustamattomasti.

Ihmiskunnan historia vilisee esimerkkejä huonoista kehityskuluista. Usein asioiden peruuttaminen olisi viisain ratkaisu.