Tein uudenvuodenlupauksen. Tilaisuuden tullen hakeudun kohti tylsyyttä ja yritän pysytellä siinä. Tylsyys tavoitteena voi tuntua olla hieman harhaanjohtavalta, liittyyhän siihen tässä ajassa melko negatiivinen mielleyhtymä. Tuleva tylsyyteni on kuitenkin valjastettu toiveeseen paremmasta ajasta.

Milloin sinulla oli viimeksi tylsää? Koska edellisen kerran olit tyhjäntoimittaja elämäsi aikakauslehdessä?

1980-luvulla joka kesä perheemme sitruunankeltainen Saab 96 kaarsi keskisuomalaisen kuivan maan mökkimme pihaan. Minä, kaupunkilaislapsi, ilman koulukavereita ja vailla kirjastoa, olin ensimmäiset tunnit kuin kissa pistoksissa. Tylsää! Ei ole mitään tekemistä! Kohta kuitenkin silmäni alkoivat nähdä pihapihlajassa kiipeilyreitin, timotei-prinsessa sai akileijasta juhlahameen ja naapuritilallisen lehmät nimet ja tarinat. Kun serkkulauma saapui lomalle samalle kuivan maan mökille, käynnistyi kohta pihaleikit, piiloset ja kirkonrotat.

Television joku toi mökille vasta vuosikymmeniä myöhemmin, ja siinä näkyi kaksi kanavaa ja lumisadetta. Jos ennen telkkarin saapumista oli välttämätöntä nähdä joku erityisen tärkeä ohjelma, ajettiin tädin luokse. Sieltä löytyi television lisäksi myös lähin puhelin.

Tämä kuvaus ei ole toive paluusta kasarille, vaan muisto tylsyyden paremmasta sietämisestä. Kaipaan luonnollista suhdettani tyhjiin hetkiin ja mitääntekemättömyyteen. Muistikuvissani vielä 15 vuotta sitten ihmiset pystyivät istumaan busseissa ja ratikoissa vain ulos katsellen, ajatuksiinsa vaipuneena. Lapset hakivat toisiaan leikkimään pihalle ja nuoret istuivat vieretysten puiston penkeillä juoruillen.

Haluaisin useammin saavuttaa sellaisen tylsyyden tilan, joka herättäisi uinuvani mielikuvitukseni ja mieleni tyhjyys alkaisi täyttyä vähitellen ajatuksilla ja minusta itsestäni lähtöisin olevilla huomioilla.

Siis itsestä, ei kiinalaisen some-sovelluksen videovirrasta tai amerikkalaisen monimiljardöörin algoritmeista käsin. Tänä vuonna, kun tilaisuus on tarjolla, en kaiva esiin puhelinta, vaan olen aloillani ja annan aivojen lepoverkon aktivoitua ja mielen tavoittaa, miltä juuri nyt tuntuu.

Hollannissa tyhjäntoimituksen hetkille on oikein nimikin; niksen. Yhdessä lukemassani haastattelussa hollantilaisprofessori näki niksenit välttämättöminä kovatahtisen maailman väsyttämille kulkijoille. ”Se on parasta ajankäyttöä.”

Tämä ei tule olemaan helppoa. Olen jo ehtinyt totuttaa aivoni pikapalkintoihin ja dopamiiniryöppyjen virtaan. Häiritseviä ajatuksia tai työkuormitusta on helpompi hoitaa harhauttaen huomio hassuihin meemeihin, kuin pohtien, mitä voisi tehdä ongelmien korjaamiseksi. Olemme rakentaneet maailman, jossa ikävää oloa ei tarvitse kohdata – nosta puhelin ja olet taas dopamiinipöllyssä.

Nuorille potilailleni joskus kerron, ettei elämän kuulu tuntua koko ajan hyvältä, eikä mielihyvää tarvitse jatkuvasti hakea. (Paraskin puhuja!) Ajatus tylsyyden sietämisestä on vaikea, kun tarjolla on jatkuvasti mahdollisuus todellisuuspakoon.

Tämä vuonna siis haen tylsyyttä. Yritän opetella viivästyttämään mielihyvää ja hakemaan välittäjäainekiksit ennemmin jostain, jota suunnittelen hartaasti ja kokeilen rohkeasti. Olen tänä vuonna se tylsimys, joka hymiöiden lähettelyn sijaan pyrkii hymyilemään ihmisille kasvokkain. Syön ravintolassa kuvaamatta annosta Instagramiin, lähden elokuvateatterista tai konsertista viipyillen kokemuksen tunnelmassa ja vilkaisen puhelintani vasta kotona.

Haluan kasariaivoni takaisin. Raportoin teille myöhemmin tänä vuonna, löytyivätkö ne.