Potilaan ja lääkärin välille on viime vuosien aikana rakennettu muuria, jonka todellisuutta ei haluta hyväksyä.

Luin ilahtuneena nykyisen perhe- ja peruspalveluministerin toiveesta saada omalääkärijärjestelmä leivottua osaksi soten tavoitteita. Tähän asti sote-puheet ovat liittyneet rakenteisiin, ei potilastyöstä lähtevään sisältöön. Ennen kuin järjestelmä on edes saatu toimimaan, on jo kulutettu satoja miljoonia euroja suunnitteluun ja varattu lähes miljardi potilastietojärjestelmien ja henkilöstön palkkojen harmonisointiin. Sote-pohdinta on kestänyt useita vuosia. Kun sen nyt pitäisi toteutua, on valtion kassa tyhjentynyt COVID-19-pandemian vuoksi ja tyhjenee vielä enemmän naapurimaan aloittamien sotatoimien vuoksi. Jääköhän mitään jäljelle ydinasian kehittämiseen?

Omalääkärijärjestelmän pitäisi olla suunnitelmien keskiössä riippumatta siitä miten uusia teknologisia mahdollisuuksia aiotaan soveltaa. Etävastaanotot mahdollistavat paljon, niin pitkien ajoyhteyksien takana asuville kuin kiireisille työssä käyville potilaille. Ne eivät kuitenkaan sovi kaikkiin tilanteisiin eivätkä kaikille. Niiden hyödyntäminen onnistuu parhaiten, jos potilas ja lääkäri tuntevat toisensa ja heidän välilleen on syntynyt luottamuksellinen potilas-lääkärisuhde. Tämähän on hoidon peruspilari. Luottamus mahdollistaa ja vahvistaa tehokasta hoitoa. Epäluottamus, epätietoisuus ja jatkuva uuteen henkilöön tutustuminen vähentävät hoitojen tehoa. Hoitosuhteen neurobiologisesta tausta on kiistatonta tutkimusnäyttöä. Luottamuksellista hoitosuhdetta täytyy arvostaa!

Helppo yhteys lääkäriin

Omalääkärijärjestelmän avulla potilaan pitäisi myös saada matalalla kynnyksellä yhteys omaan lääkäriinsä ilman välikäsiä. Potilaan ja lääkärin välille on viime vuosien aikana rakennettu muuria, jonka todellisuutta ei haluta hyväksyä. Potilaan ja lääkärin välille on rakennettu muuri, koska lääkäreistä on suurin pula perusterveydenhuollossa, joka on myös portti erikoissairaanhoitoon. Jos potilas ei saa yhteyttä perusterveydenhuoltoon, ei hän saa apua erikoissairaanhoidostakaan muuten kuin hakeutumalla yksityisten palvelujen puolelle. Perusterveydenhuollon lääkäripulan syyt tunnetaan. Joissain terveyskeskuksissa perussyihin paneutuminen onkin johtanut lääkäreiden rekrytoinnin onnistumiseen.

Lääkäreitä koulutetaan Suomessa ja ulkomaillakin maamme tarpeisiin aivan riittävästi. Lääkärin työnkuvaa täytyy voida muuttaa niin, ettei korkea palkka ole ainoa houkutin. Perusterveydenhuoltoon tulee myös saada uusia palvelumuotoja potilaiden psyykkisen tuen takaamiseksi. Terveyspsykologien saaminen perusterveydenhuoltoon on yksi tärkeä tavoite.

Ideologinen aivosumu on johtanut tavoitteeseen poistaa yksityinen terveydenhuolto perusterveydenhuollon osana. Julkinen terveydenhuolto on erinomainen tavoite, mutta sen saaminen toimivaksi ja koko maan kattavaksi tulee viemään vuosia jollei vuosikymmeniä. Omalääkärijärjestelmä toimii myös yksityisissä terveyspalveluissa. Jo toimivia palveluita ei kannata sulkea pois varsinkaan nyt.

Tanskan mallista on puhuttu hyvin vähän Suomessa. Sitäkin vaihtoehtoa kannattaisi pohtia. Pienet yksiköt toimivat joustavasti ja voisivat tarjota mahdollisuuksia myös syrjäseutujen potilaiden tarpeista huolehtimiseen. On myös paljon erikoisaloja, joiden palvelujen tulisi kuulua perusterveydenhuoltoon, mutta näin ei ole. Silmälääkärin ja gynekologin palvelut, myös syöpähoitojen jälkiseuranta, täytyy hakea yksisyiseltä puolelta.

Suuri harhaluulo

Mielestäni on suuri harhaluulo kuvitella, että erikoissairaanhoidosta voitaisiin siirtää resursseja perusterveydenhuoltoon. Jo nyt erikoissairaanhoidolla on suuria haasteita saada hoidettua kaikki tutkimuksia ja hoitoa tarvitsevat potilaat. COVID-19-pandemia on aiheuttanut suuren hoitovelan ja huonosti toimivat potilastietojärjestelmät vievät kohtuuttomasti potilaan hoitoon tarvittavaa aikaa. Erikoissairaanhoidossa tutkitaan ja hoidetaan vaikeat sairaudet ja traumat. Näitä toimintoja ei voi siirtää perusterveydenhoitoon. Perusterveydenhuollossa toimivat hoidon on tutkimuksen avulla kehitetty pääasiassa erikoissairaanhoidossa, yliopistosairaaloissa.

Nyt kliinisen tutkimuksen tulevaisuus on kriittisessä tilassa. Tutkimuksen byrokraattinen ympäristö on kiristynyt ja vie huomattavasti enemmän aikaa ja voimavaroja kuin aiemmin. Valtion tutkimusrahoitus on jatkuvasti supistunut eikä sote-suunnitelmissa ole huomioitu tutkimusta juuri laisinkaan. Tutkimus on kuitenkin tulevaisuuden hoitoa, minkä toivoisi sote-suunnittelijoidenkin ymmärtävän.

Erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon yhteistyön tiivistäminen, niin potilaiden hoidossa kuin tutkimuksessakin, on erinomainen tavoite. Omalääkärijärjestelmä edistää myös perusterveydenhoidon ja erikoissairaanhoidon yhteistyötä. Omalääkäri on potilaan tuki niin potilasta erikoishoitoon lähettäessään kuin jatkohoidosta huolehtiessaan. Omalääkärin toimiminen potilaan lääkityksestä vastaavana, erikoissairaanhoidon tuella, vähentäisi myös monia ongelmia, esimerkiksi erityistä huolellisuutta vaativien lääkkeiden kuten opioidien osalta.

Ilkka Kunnamo oli samalla kurssilla kun minä. Hän oli vakuuttunut omalääkärijärjestelmän tärkeydestä. Niinpä kurssimme matkusti Skotlantiin lokakuussa 1979 perehtymään siellä hyvin toimineeseen perhelääkärijärjestelmään. Jokainen kandidaatti sai oman perhelääkärin, jonka toimintaa seurasimme. Koska samassa autossa matkaavien ”omalääkäri” saattoi olla Skotlannin itä- tai länsirannikolla, matkasimme läpi Skotlannin. Eräänä päivänä ajaessamme vain yhden auton kuljettavaa tietä, jouduimme maasturin pysäyttämiksi. Autosta astui vihainen tweed-takkinen mies, joka tervehti meitä sanoilla: ”You bloody idiots, you are blocking my way to see my patient” . Olin järkytyksestä mykistynyt. Vasta myöhemmin tajusin, että minun olisi pitänyt sanoa ”What a wonderful coincidence. Can we follow you? That is exactly why we are here, blocking your way, to see how a family physician works."

LKT, professori Eija Kalso on HUS:n kipuklinikan ylilääkäri.