Yhdeksän hyvää ei riitä
Päivystyksen työkaluilla ei ratkaista niitä ongelmia, joihin eniten palveluja käyttävät tarvitsevat apua.
"Kai mä vaan haluaisin, että joku kuuntelisi millaista mun elämä on näiden oireiden kanssa, mä olen varma, että mulla on sairaus." Puhelimen päässä olleen nuoren miehen äänessä vaihteli tunteiden kirjo turhautumisesta suruun. Nuorukainen oli yksi niistä yli 800 potilaasta, jotka olivat käyneet päivystyksessä monta kertaa vuodessa, jopa viikoittain. Soitin tuosta joukosta muun muassa hänelle kysyäkseni käyntien taustoista.
Myöhemmin puhelurumban jälkeen jatkoimme yhteispäivystyksen monikävijöiden profiloimista vielä pidemmälle. Suurin yllätys tuli eteen, kun tajusimme, että vain kymmenen prosenttia yhteispäivystyksen suurkuluttajista kävi myös terveyskeskuksessa. Valtaosalla yli 65-vuotiaista sen sijaan oli käytössään kotihoidon palveluja. Selvisi myös, että työikäisistä monikävijöistä neljänneksellä oli mielenterveysongelmia.
Kaikista päivystyksen monikävijöiden käynneistä kaksi kolmannesta oli sellaisia, että potilaat olisivat tarvinneet ennemmin perustason apua kuin yliopisto- tai keskussairaalan erikoissairaanhoitoa. Hyvin monella elämänhallinnan taidot olivat lähtöjään tai sairauden vuoksi huonot. Monimutkaisessa ja sinnikkyyttä vaativassa järjestelmässä ovi päivystykseen oli ovista kevyin avattava.
Tuhat lääkäriä lisää terveyskeskuksiin, terveyskeskusten seitsemän päivän hoitotakuu, riittävä määrä ja paremmin palkattuja motivoituneita hoitajia. Nämä kaikki ovat varmasti tarpeen saadaksemme potilaille oikeaa hoitoa ajallaan. Lupaukset yhdeksästä hyvästä ja kymmenestä kauniista on pakko lunastaa – mutta järkevästi. Mikäli nykyisen systeemimme valuvikoja, siiloja ja vastuunsiirtämisiä ei saada kuntoon, sijoitukselle käy köpelösti, kuten muillekin strategioille tapaa toimintakulttuurin aamuisena suupalana käydä.
Nykyistä kunnallisen terveydenhuollon kulttuuria tahtoo liian usein leimata puhdas selviytyminen talouden kurimuksessa.
Poliittinen ohjaus ei aina kohtaa terveyden tekijöiden näkemystä siitä, mitä asioille pitäisi tehdä, ja toisaalta myös ohjauksen sanoittaminen jää joskus puolitiehen meiltä, joilla vastuu on. Kun rahat ovat lopussa, suuret digitaaliset kehitysaskeleet ja innovaatiot jäävät päivittäisen toiminnan turvaamisen jalkoihin. Samat innovaatiot olisivat kuitenkin edellytys sille, että jokin rahamäärä tulisi joskus riittämään.
Ylimedikalisoinnista luopuminen ja hoidon vaikuttavuuden arviointi ovat asioita, joiden viemisessä oikeaan suuntaan olemme tienristeyksessä. Toisaalla häämöttää järjestelmä, johon kaadetut eurot eivät tuota kenellekään terveyshyötyjä, toisaalla taas tarjolla on oikeudenmukainen, joskaan ei aina tasapuolinen terveydenhuolto, jossa inhimillisyys ja eettisyys ovat ohjenuoria ja jossa tehdyt päätökset perustuvat tietoon.
Terveyskeskuksen oven pitää olla elämän nujertamalle kädelle se helpoin avattava. Tuhatkaan lääkäriä lisää ei riitä, mikäli oven takana ei ole vastassa myös muita ammattilaisia. Ilman tuhatta lääkäriä ja muita ammattilaisia seitsemän päivän hoitotakuu kaatuu takalautana oleviin päivystyksiin ja pyöröovi viuhuu aiempaa tiuhemmin.
Jos perustasolle ei nyt saada luvattuja lisäresursseja, jos lääkärin työaikaa ei käytetä koulutusta vastaaviin tehtäviin ja jos tiimissä ei ole oikeita ammattilaisia vastaamaan niihin ongelmiin, joihin medisiina ei voi vastata, päivystys ei kestä tilannetta. Päivystyksen työkaluilla ei yksinkertaisesti ratkaista niitä ongelmia, joihin eniten palveluja käyttävät tarvitsevat apua.
Olennaista on, että terveydenhuollon nollakäynnit hoidetaan samalla kun perustason palveluja elvytetään. Potilaalle nollan arvoinen käynti on terveydenhuollolle se kaikkein kallein.
Tutkimukseemme valikoituneelle pojalle avun odottelu maksoi lopulta hengen.
Kirjoittaja on palveleva johtajaylilääkäri Kanta-Hämeestä.
