Ihmiset eivät pysty kurottamaan tulevaan, eivät mielikuvituksellaan eivätkä tutkimuksen keinoin.

Ihmiset eivät pysty kurottamaan tulevaan, eivät mielikuvituksellaan eivätkä tutkimuksen keinoin. Ihmiset ovat oikeastaan aika tyhmiä, ja työyhteisössä tyhmyys tiivistyy.

Akse Pettersonin Oppitunteja eläville läväyttää Kansallisteatterin Pienelle näyttämölle pessimistisen ihmiskuvan sävyttämän teoksen, jossa neljän tutkijan joukko tekee eettisesti kyseenalaisia tulevaisuuteen suuntautuvia kokeita. Kokeita kiinnostavampia ovat työyhteisön ilmiöt.

Tutkijat pelaavat työyhteisön sosiaalisia pelejä saadakseen valtaa ja etuoikeuksia. He manipuloivat toisiaan, mutta haluavat kuitenkin myös tulla toimeen keskenään ja saada muilta tunnustusta. Aina yhteistyö ei jalosta ajattelua, näytelmä näyttää.

Tutkijoiden toilailuja seuraa läpi näytelmän kaksi tiskin takana istuvaa sivustakatsojaa. He voisivat olla tutkimuslaitoksen sihteereitä, jotka eivät puhu mutta laulavat haikean kauniita lauluja.

Lisätasoja teokseen tuo sen sijoittuminen 1970-luvulle. Tulevaisuus olemme siis me, katsojat.

Luontoelämys sisällä

Ymmärrän, miksi Reidar Särestöniemen 100-vuotisjuhlanäyttely Didrichsenin museossa vetää massoja jonottamaan museoon pääsyä. Maailmanranta-näyttelyn Lapin luontoa kuvaavat maalaukset ovat näyttäviä ja melko helposti avautuvia, mitä ansiokkaasti teosten maailmaan johdattavat näyttelytekstit vielä tukevat.

On esteettinen elämys vaeltaa maalausten keskellä, ihastella satumaisia huurrekoivuja ja ihmetellä hämmästyttävän aidon näköistä kallion pintaa. Särestöniemi maalasi luontoon sulautumisen kokemuksiaan sekä vuodenkierron herättämiä tunteita. Talvelta suojaan käpertyvään riekkoon ja kevään kirkkauteen voi samaistua myös pääkaupunkiseutulainen.

Lapin luontoa romantisoiva näyttely sopii hyvin Didrichsenin museoon, jossa myöskin kaunis eteläsuomalainen rantamaisema aukeaa isoista ikkunoista. Onhan tavallaan hölmöä tulla ihmettelemään luontoa sisälle museoon. Näyttelykäynnin jälkeen muistan kuitenkin myös ulkona katsoa useammin ympärilleni esteettisestä näkökulmasta.

Lapsuuden mökkikesä

Kyllä suomalainen voi taas olla ylpeä kansalliskirjailijastaan Tove Janssonista . Yhdysvaltalainen Charlie McDowell on ohjannut Janssonin Kesäkirjasta komean kansainvälisen elokuvan, joka kohtelee kunnioittavasti suomalaista elämäntapaa.

En tiedä, miten elokuva muualla koetaan, mutta suomalaisena sukellan nopeasti mökkimuistoihin. Elokuvassa, aivan kuten lapsuuden mökilläkin, luonto on lähellä ja asiat vanhanaikaisen yksinkertaisia. Huvituksena on lukea tai esimerkiksi piirtää ja kirjoittaa. Sukupolvet ovat yhdessä. Aina välillä joku potee surua, kääntyy sisäänpäin. 

Kuolema on taustalla ja välillä myös puheissa, mutta tunnelma ei silti ole ahdistava, vaan jotenkin elämänmakuinen. Se joka tajuaa yhteisen ajan rajallisuuden, saattaa myös arvostaa sitä enemmän. 

Lopussa kliinikko pääsee kuuntelemaan sydänääniä. Avaako kardiologian osaaminen loppuratkaisun tulkinnan?

Lapsihan lentää!

Raskauden aikana naisen olo on niin kevyt, että hän lähtee lentoon. Syntyy lapsi, jolla on siivet. Sairaalassa alkaa tohina. Pitäähän tämä ”kehityshäiriö” leikata, sanovat lääkärit ja isä, vaikka äiti rakastaa lentävää vauvaansa, johon hänellä on erityinen yhteys.

Tämä ja muita välillä maagiseen realismiin ulottuvia novelleja löytyy virolaisen nykykirjailijan, Kätlin Kaldmaan juuri suomennetusta novellikokoelmasta Pieni terävä veitsi (Kustantamo S&S, suom. Outi Hytönen ). Typografialla runomaisesti leikittelevässä kokoelmassa on jotain ihan omanlaistaan satumaisuutta. En helposti keksi vertailukohtaa Kaldmaan tyylille.

Useampi novelli tavoittaa lapsen näkökulman. Katariina, reipas uuden ajan lapsi, eksyy metsään ja pimeys laskeutuu mustana värinä sivujen ylälaidasta. Einhver on omituinen ihmelapsi, joka osaa purkaa ja koota minkä tahansa ajoneuvon. Tytöt Viron maaseudulta lähtevät poikien matkaan, vaikka nämä olivat kasvinkumppaneina ”yhtä ärsyttäviä kuin hyttyset ja hirvikärpäset”.