Onko aivotutkimuksessa mitään mieltä?
Jyri Puhakainen aloittaa kirjansa prologin lauseella: Tänään enemmän kuin koskaan ihmiskunnan historiassa joudumme pohtimaan kysymyksiä mikä on ihminen ja millainen on ihmiselle hyvä elämä. Edmund Husserl aloitti kirjansa eurooppalaisten tieteiden kriisistä, Die Krisis der europäischen Wissenschaften und die tranzendentale Phänomenologie, melkein samalla ajatuksella ja melkein samalla kritiikin kohteellakin jo 1930-luvun puolivälissä. Rinnakkaisuus yli 60 vuoden takaa viittaa pysyvästi esillä olevaan klassiseen ongelmaan, jonka eri muotoina voi pitää kysymystä monismista ja dualismista, aineen ja hengen suhteesta, vapaan tahdon ongelmaa, intentionaalisen toiminnan luonnetta, luonnontieteellistä selittämistapaa, reduktionismin pätevyyttä, neurologian, psykiatrian, psykoanalyysin, psykoterapioiden ja psykologian suhdetta tai monia muitakin keskellä lääketiedettä sijaitsevia tieteen ja filosofian ydinkysymyksiä. Rintamajaon voi nähdä sijaitsevan myös luonnontieteen empiristisen valtavirtauksen ja ns. mannermaisen filosofian välillä. Asetelma voidaan kokea kärkeväksikin, tyyliin Konrad Lorenz, joka kirjassaan Peilin kääntöpuoli kertoo kahdesta kollegastaan: Yksi näistä sosiaalisista voimista on molemminpuolinen halveksunta. Niinpä esim. virkaveljeni Königsbergissä, uuskantilainen Kurt Leider nimitti kaikkea luonnontiedettä kategorisesti 'dogmaattisen rajoittuneisuuden huipuksi', kun taas opettajani Oskar Heinroth määritteli kaiken filosofian 'ihmiselle luonnontuntemusta varten annettujen kykyjen patologiseksi tyhjäkäynniksi'.
