Hienoa, että Lääkäriliitto on teeseillään nostanut lääkärien roolia tietojärjestelmien hankinnassa, käytössä ja jatkokehityksessä. Kliinisten käyttäjien – myös hoitajien – on oltava tietojärjestelmähankinnoissa alusta asti mukana. Jo ennen hankintamenettelyä on hahmotettava, mitä tavoitellaan. Suuntaa on vaikea muuttaa, jos hankintamenettelyssä on betonoitu asioita, jotka vaikuttavat oleellisesti tietojärjestelmän kliiniseen käyttöön.

Kliinisillä käyttäjillä tulee olla päätösvalta siihen, miten ohjelman halutaan toimivan. Jos he eivät pääse riittävästi mukaan työssään käyttämiensä tietojärjestelmien hankintaan ja käyttöönottoon, järjestelmä ei välttämättä tue kliinisiä toimintamalleja vaan esimerkiksi hallintoa. Hallinnon ja kliinisen toiminnan tukeminen eivät sulje toisiaan pois, jos järjestelmä on mukautuva.

Ennen käyttöönottoa järjestelmä on konfiguroitava organisaation tarpeisiin. Konfigurointi vaatii syväosaamista ja ymmärrystä siitä, mihin järjestelmät taipuvat ja miten niitä voi muokata muuttuviin tarpeisiin. Konfigurointi vaikuttaa kustannuksiin paljon, koska järjestelmät ovat käytössä vuosia. Muokattava järjestelmä oikein konfiguroituna mahdollistaa nopean käytön omaksumisen ja sujuvan toiminnan eri käyttäjärooleilla, eri yksiköissä ja eri erikoisaloilla. Konfigurointi ei ole sitä, että järjestelmän logiikka tai toiminnot vaihtelevat työskentelypaikan mukaan. Järjestelmän hyvä käytettävyys edellyttää, että se on mahdollisimman yhtenäinen. Hankintaprosessissa keskitytään helposti liikaa spesifeihin konfigurointeihin ja peruskäyttö unohtuu.

Määrittely ei ole ohi järjestelmän tullessa käyttöön kliinisessä työssä. Työprosessit, datan kirjaaminen ja sen hyödyntäminen tiedolla johtamisessa pitää määritellä yhdessä asiantuntijoiden kanssa.

Teeseissä varaudutaan tuottavuuden laskuun käyttöönoton jälkeen: miksi se sallitaan? Oletuksena on, että uusi järjestelmä tehostaa työtä. Jos sen omaksuminen aiheuttaa hetkellistä työtehon laskua, tuottavuuden tulee sovitussa ajassa palautua ja sitten nousta. Tähän kiinnitetään hankinnoissa liian vähän huomiota eikä tietoja tuottavuudesta ole käytettävissä. Järjestelmää ei saa kehittää tietohallinto, algoritmit eikä sihteerityön vähentäminen edellä, vaan sen tulee tukea kliinistä työtä ja päätöksentekoa.

Voisiko lääkäreiden kehitystyöpanoksen potilastietojärjestelmiin nostaa alueilta kansalliseksi – ei tietojärjestelmäspesifiksi – kehityshankkeeksi? Mikä on tässä Lääkäriliiton ja lääkäriyhdistysten rooli?