Vapun alla sain osallistua juhlistamaan Turun yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan kymmenenvuotiasta Lääketieteellisen pedagogiikan opintopolkua.

Valmistellessani esitystä alumnin ajatuksista opintopolusta ja sen vaikutuksista uravalintoihini löysin itseni kerta toisensa jälkeen pohtimasta, miksi pedagogiikan perusteet eivät sisälly lääketieteen lisensiaatintutkintoon.

Opettajana työyhteisössä

Nuorempien kollegojen ohjaaminen ja opettaminen on kiinteä osa lääkärin työtä. Ohjausvelvollisuus konkretisoituu nuorelle lääkärille jo varhain: ensimmäistä lääkärinsijaisuutta tehdessään moni kandi ohjaa työssään nuorempaa amanuenssia. Aina valmistumisesta eläkepäiviin saakka lääkäri on kollegansa tukena. Työyhteisössä tarvitaan myös kykyä antaa ja vastaanottaa palautetta, johon pedagogiikan opinnot tarjoavat työkaluja.

Erikoislääkärikoulutuksen valtakunnallisessa opinto-oppaassa kaikki erikoislääkärit määritellään erikoistuvien lääkärien lähikouluttajiksi. Oppaassa täsmennetään lähikouluttajan tehtäviä: ”lähikouluttaja antaa käytännön koulutusta, ohjaa erikoistuvaa lääkäriä tämän työtehtävissä ja arvioi erikoistuvan osaamista”.

Tämä määritelmä suorastaan antaa ymmärtää, että joko peruskoulutus tai erikoislääkärikoulutus antaa lääkärille pedagogisia valmiuksia.

Lääkäri kasvattajana

Lääkärikunnalla on kasvatustehtävä myös suhteessa potilaisiinsa.

Lääkäri 2018 -tutkimuksessa 53 % kyselyyn vastanneista lääkäreistä koki ilmauksen ”terveyskasvattaja” kuvaavan omaa työtään melko tai erittäin hyvin (1).

Kasvattajan rooli korostui terveyskeskuksissa: terveyskeskuslääkäreistä 75 % koki olevansa terveyskasvattajia, kun sairaalassa työskentelevistä lääkäreistä näin koki 41 %.

Yksilötasolla terveyskasvatus mielletään perinteisesti elintapaohjaukseksi, mutta itse pidän määritelmästä, jonka mukaan terveyskasvatusta on kaikki terveyteen liittyvä ohjaus, myös lääkehoitoon sitoutumisen edistäminen.

Liian usein vastaanotolle saapuva potilas kohtaa behavioristilääkärin, joka on tulosyyn perusteella täyttänyt ämpärin äärimmilleen lääketieteellistä tietoa ja valmis kaatamaan sen potilaansa päälle ennätysajassa. Rivakan anamneesinoton mahdollistavat suljetut kysymykset on mietitty valmiiksi, uuden lääkkeen vaikutusmekanismi on palautettu säilömuistista työmuistiin ja pikakertaukseen terveellisten elintapojen merkityksestä sairauden omahoidossa on varauduttu. Vastaanotolla potilaan ennakkokäsitykset jäävät selvittämättä, ja alusta loppuun lääkäri määrää kohtaamisen kulun.

Toimisimmeko potilastyössä vaikuttavammin, jos näkisimme potilaan oppijana ja vastaanottoon valmistautuessamme noudattelisimme linjakkaan opetuksen periaatteita?

Kaikki lähtisi oppijan lähtötason tunnistamisesta. Tämän jälkeen lääkäri asettaisi potilaan kanssa yhteistyössä vastaanotolle tavoitteet, joiden perustana olisi paitsi lääkärin ammattitaito myös potilaan odotukset ja toiveet. Tavoitteita kohti edettäisiin potilasta aktivoiden ja hänen toimijuuttaan vahvistaen.

Kaikki hyötyvät

Turun Lääketieteellisen pedagogiikan opintopolulla kymmenen opintopistettä kertyy vertaisopettajana toimimisesta.

Vertaisopettajat täydentävät opetusresurssia eräissä pienryhmäopetuksissa, kuten elvytyssimulaatioissa, ja heidän johdollaan kliinisiä opintojaan aloittelevat kandit pääsevät harjoittelemaan kliinisiä taitoja, kuten neurologista statustutkimusta ja kanylointia.

Vaikka ohjattu harjoittelu on täysin vapaaehtoista, käytännönläheinen ja oppijan tarpeet ymmärtävä vertaisopetus houkuttelee ja täyttää ryhmätyötilat vielä intensiivisen klinikkapäivän jälkeenkin. Opetusta toteuttaessaan vertaisopettajat pääsevät syventämään omaa osaamistaan. Parhaimmillaan pedagogiikan lyhyt oppimäärä sisältäisi juuri vertaisopetusta, joka epäilemättä on vielä alihyödynnetty voimavara lääketieteen peruskoulutuksessa.

Oppimisen teorioiden tunteminen ja opetuksen suunnittelu auttavat hahmottamaan myös, millainen oppija itse on ja mikä tekee oppimisesta tehokasta.

Oman osaamisen kriittinen arviointi reflektiivistä työskentelytapaa toteuttamalla on edellytys todelliselle asiantuntijuudelle.

Tällainen itsetuntemus on arvokasta lääkärinuralla, jolla jatkuva täydennyskouluttautuminen on välttämätöntä lääketieteen aallonharjalla pysymiseksi ja osaamisen ylläpitämiseksi.

Kirjoittaja on yleislääketieteeseen erikoistuva lääkäri, joka tutkii lääkärin vastaanottoviestinnän vaikuttavuutta Turun yliopistossa.