Kaikenlaisissa juhlapuheissa puhutaan usein tulevaisuudesta ja siitä, kuinka tärkeää on, että nuori sukupolvi kasvaa ottamaan vastuulleen maan meidän jälkeemme. Mutta miten tällaiset sanat materialisoituvat teoiksi?

Kuulin tänään autolla ajaessani sattumalta haastattelun, jossa avattiin tutkimusta, jossa oli selvitelty nuorten tulevaisuudennäkymiä. Ne olivat synkemmät kuin muutama vuosi sitten. Haastateltu tutkija oli sitä mieltä, että osin maailmalla riehuvat sodat ja muu epävakaus vaikuttavat asiaintilaan, mutta mukana oli myös henkilökohtaisten tulevaisuudennäkymien toivottomuutta. Työelämän ankeat näkymät huolestuttivat jo ennen työelämään astumista, jopa yläasteikäisiä.

Sitten on eräs toinen tuore selvitys, jonka aihe on edellä mainittua synkempi. Nimittäin rikostilastoraportti 2024 ja erityisesti sen seksuaalirikososuus.

Vaiettua

Tuntuu, että tosiasiassa ketään, puoluekannasta riippumatta, nuorten naisten seksuaalinen itsemääräämisoikeus ja turvallisuus ei kiinnosta. Jotkut käyttävät pöyristyttävien rikosten esille tuomista omien agendojensa ajamiseen. Toiset näyttävät jättävän tämän aiheen perkaamisen sen vuoksi, että silloin jouduttaisiin puhumaan myös siitä, että sodan ym. ahdinkojen keskeltä meille saapuvat eri kulttuurien edustajat eivät aina helposti kotoudu eriskummalliseen pohjoiseen maahamme.

On oikeastaan hämmästyttävää, kuinka kuoliaaksi vaiettu aihe seksuaaliväkivalta ns. tolkullisessa keskustelussa on.

Lääkärilehdessä aihetta on sivuttu muutamassakirjoituksessa. Yhtäkään sellaista kirjoitusta, jossa arvioidaan näiden rikosten pitkäaikaisia seuraamuksia uhreille (työkyky, psyykkinen ja ruumiillinen sairastavuus, elämänlaatu) en löytänyt.

No palataanpa raporttiin. Vuosina 2022–2024 selvitettyjen raiskausrikosten tekijöistä 98,1 % oli miehiä ja 1,9 % naisia. Uhrien sukupuolijakauma oli päinvastainen: 95,9 % naisia ja 4,1 % miehiä. Rikosuhrikyselyn mukaan noin 80 % seksuaaliseen tekoon pakotetuista ei ilmoita viranomaisille. Positiivinen huomio: seksuaalirikoksen ja henkirikoksen yhdistelmä on äärimmäisen harvinainen (1,3 % henkirikoksista), vaikka uutisista voisi syntyä toisenlainen vaikutelma.

Raiskausrikosten tekijät ovat nuoria, samoin uhrit, joista 73 % on alle 30-vuotiaita ja 26 % alle 18-vuotiaita. Lapsiin (alle 16 v.) kohdistuvat seksuaalirikokset viime vuosilta ovat pitkälti tämän laskennan ulkopuolella sen vuoksi, että nimikkeistö on muuttunut.

Hävettää myöntää, että seksuaalirikosten yleisyys valkeni minulle kunnolla vasta tätä kirjoitusta laatiessani. Vuonna 2023 9,7 % 15–24-vuotiaista naisista ilmoitti, että häneen oli edeltävänä vuonna kohdistunut pakottamista (tai sen yrittämistä) seksuaaliseen kanssakäymiseen.

Ulkomaalaistaustaiset ovat seksuaalirikosten tekijöinä yliedustettuina: 2024 ulkomaan kansalaisten osuus selvitettyjen raiskausrikosten epäilyistä oli 28 %. Vuosina 2017–2018 ulkomaan kansalaisten ikä- ja sukupuolivakioitu suhteellinen riski joutua raiskausrikoksesta epäillyksi oli noin kuusinkertainen Suomen kansalaisiin nähden.

Näköalattomuudesta

Kirjoitukseni otsikossa epäilin, kiinnostaako nuorten hyvinvointi meitä keski-ikäisiä. Niin, mietitäänpä ensin eettis-moraalisesti helpompaa tapausta, nuorison näköalattomuutta. Maailman sotiin emme voi juurikaan vaikuttaa. Nuorten työllistymistä voidaan edistää sijoittamalla yhteisiä verorahojamme heidän koulutukseensa ja ensimmäisen työpaikan saamiseen. Tämä ei ole monimutkainen ongelma, kyse on priorisoinnista.

Naisiin kohdistuva (seksuaali)väkivalta sen sijaan on monimutkainen ongelma. Viidesosa suomalaisista nuorista naisista on kokenut vakavaa väkivaltaa tai raiskauksen. Joka viides parisuhteessa olleista nuorista naisista on kokenut parisuhdeväkivaltaa. Tämä on erittäin vakava asia senkin vuoksi, että parisuhdeväkivallan henkiset ja fyysiset seuraukset ovat usein pahempia kuin muun väkivallan. Ajatelkaapa sitä, että meillä on vaikka minkälaisia seulontaohjelmia erilaisten sairauksien löytämiseksi ja monet ihmiselämän ilmiöt, kuten masennus ja suru on medikalisoitu, mutta lääkärikunta ei ole tähän epidemiaan puuttunut. Ei, vaikka sillä on selviä lääketieteen keinoin hoidettavia oireita.

Ulkomaalaistaustaisten tekemä seksuaaliväkivalta on julkisissa ns. tolkun ihmisten keskusteluissa pitkälti tabu. Minusta on hämmästyttävää, että toimittajat eivät ärhäkkäästi ota tätä asiaa esille poliitikkoja tentatessaan. Julkinen keskustelu asiasta ei ole juuri yltänyt kauhistelun yläpuolelle.

On moraalia ja oikeustajua loukkaavaa, että tiedämme tietyistä yhteiskunnista ja tietyiltä alueilta maahamme tulevien nuorten miesten olevan suuremmassa riskissä syyllistyä näihin rikoksiin kuin täällä useamman sukupolven ajan asuneiden, emmekä yritä keksiä eettisesti kestäviä ratkaisuja tilanteen muuttamiseksi.

Ratkaisu?

Onko ratkaisu resurssien lisääminen kotouttamiseen? Mistä rahat tähän?

Vai valikoimmeko tulijat tarkemmin ja passitamme kaikki ulkomaan kansalaisuuden omistavat seksuaalirikolliset viiveettä ja säälittä ulos maastamme?

Keskustelu asiasta on varmasti vaikeaa, mutta nykyinen vaikeneminen on väärin.

Minusta tuntuu, että me keski-ikäiset emme halua astua tähän mutapainikehään, jossa varmasti ryvettyy. Eihän tämä asia meitä itseämme (enää) koske. Mieleen juolahtaa myös inhottava kaiku menneisyydestä: uhrithan ovat usein päihtyneitä ja uutisista olemme saaneet lukea vaikkapa sijaisperheistä karanneiden nuorten tai huumeriippuvaisten joutumisesta raiskatuiksi.

Ajattelemmeko me, yhteiskunnan hyväosaiset, ehkä tiedostamattomasti, että uhreissa itsessään on jotakin vikaa ja että kunnon tytöt eivät joudu tilanteisiin, joissa seksuaalirikos voi tapahtua?

En ole tässä kirjoituksessa pohtinut, miten seksuaalirikos vaikuttaa uhrin elämään. Se johtuu siitä, että en ole löytänyt asiasta dataa.

Kaipaisinkin selvitystä siitä, millaisia seuraamuksia naisille ja tytöille seksuaalirikoksista on. Ne ovat merkittävä uhka nuorten hyvinvoinnille; onhan nuorelle naiselle sellaisen uhriksi joutuminen tavallista, vähintään yhtä todennäköistä kuin työttömyys, jonka korkeaa astetta (noin joka viides alle 25-vuotias on työtön) pidetään vakavana yhteiskunnallisena ongelmana.

Sen ymmärtäminen, että sukupuoliutuneen väkivallan kokeminen on tavallista johtaa kylmäävään oivallukseen. Väkivallan tekijät ovat tavallisia miehiä, heitä ei voi erottaa väkijoukosta. Onko tällä seikalla jotakin tekemistä sen kanssa, että me suomalaiset joukkona vaikutamme haluttomilta puuttumaan asiaan?

Kirjoittaja on gastroenterologisen kirurgian ja akuuttilääketieteen erikoislääkäri sekä sivutoiminen kuvataiteilija.