Suositus hoitoon liittyvien Clostridioides difficile -infektioiden torjuntaan
Uuden suosituksen tavoitteena on yhtenäistää terveydenhuollon toimenpidekäytäntöjä.
THL julkaisi uuden suosituksen Clostridioides difficile -infektioiden torjuntaan. Alueelliset ja paikalliset infektioalan asiantuntijat voivat käyttää suositusta apuna, kun he laativat omia alueellisia ja paikallisia toimintaohjeitaan. Ohje ei ole juridisesti velvoittava.
C. difficile on yleisin hoitoon liittyvän ripulin aiheuttaja. Taudinkuva vaihtelee lievästä ripulista henkeä uhkaaviin komplikaatioihin, joita ovat pseudomembranoottinen koliitti, toksinen megakoolon ja sepsis. Potilaan muut sairaudet ja niiden hoito voivat vaikuttaa alttiuteen saada C. difficile -infektio. Tartunta saadaan ruoansulatuskanavan kautta.
Jos potilaalla on mikrobilääkitykseen liittyvä ripuli tai ripuli, jolle ei löydy muuta syytä, häneltä on syytä ottaa viiveettä C. difficile -näyte.
Lisäksi on tarpeen seurata yksikkökohtaisesti C. difficile-infektioiden esiintyvyyttä sairaaloissa ja muissa hoitolaitoksissa. Hoitohenkilökunnalle ja siivoustyöntekijöille on tarpeen tarjota koulutusta torjuntatoimista.
Kaksivaiheinen diagnostiikka
Kansainvälisen suosituksen mukaan diagnostiikan on hyvä olla kaksivaiheinen. Näin saadaan parempi yhdistelmä herkkyyttä ja tarkkuutta kuin yksittäisellä testillä, mikä parantaa testauksen luotettavuutta.
Ensimmäisen testin on hyvä olla mahdollisimman herkkä, esimerkiksi toksiinigeenin nukleiinihapon tai glutamaattidehydrogenaasin (GDH) osoitus (korkea negatiivinen ennustearvo). Toisen testin on hyvä olla mahdollisimman tarkka, esimerkiksi vapaan toksiinin osoitus (korkea positiivinen ennustearvo). Kokemus Suomessa on osoittanut, että nukleiinihapon osoitustesti toimii yksinään hyvin, jos tutkitaan vain oireisia ripulipotilaita.
Näytteenoton indikaatiot
Jos potilaalla on mikrobilääkitykseen liittyvä ripuli tai ripuli, jolle ei löydy muuta syytä, häneltä on syytä ottaa viiveettä C. difficile -näyte.
Tämä on erityisen tärkeää huomioida, jos oireet kehittyvät sairaala- tai laitoshoidon aikana tai pian edellisen hoitojakson jälkeen, eli kun kyseessä on hoitoon liittyvä infektio.
Oireettomia potilaita ei tutkita, sillä oireettomien kantajien seulonnan ja kosketusvarotoimien hyödyistä ei ole näyttöä. Sairaalapotilaista 3–26 prosenttia on oireettomia kantajia ja iäkkäistä pitkäaikaishoitolaitosasukkaista 5–7 prosenttia.
Hoidon loputtua ei oteta kontrollinäytteitä eikä ympäristönäytteitä oteta rutiininomaisesti. Jos potilaan ripuli uusii, diagnostiikka uusitaan viikon kuluttua edellisen ripuliepisodin loppumisesta. Samanaikaisesti suljetaan pois muut syyt. Oireettomia työntekijöitä ei tutkita rutiininomaisesti.
Alle 2-vuotiaalla C. difficile -kantajuus yleistä. Heistä on tarpeen ottaa näytteet vain, jos heillä on pitkittynyt paheneva ripuli ja riskitekijöitä (tulehduksellinen suolistosairaus, immunosuppressio) tai edeltävä sairaalahoito taikka mikrobilääkehoito.
