Sitten tapahtui jotakin dramaattista

Voi hyvin sanoa, että työhyvinvoinnin kohentamiseen keskittyvä kuntoutus on tätä nykyä marginaalissa.

Minua pyydettiin äskettäin paikalliseen keskustelutilaisuuteen alustamaan työterveyshuollon ja kuntoutuksen yhteistyöstä. Tämä kirvoitti mieleen nostalgisia pohdintoja siitä, miten asiat joskus olivat. Tässä kohtaa sanan nostalgia loppu eli algia (kiputila) alkoi saada takaisin vanhaa merkitystään. Kuntoutuksen ja työterveyshuollon yhteinen historia on samalla nautittavaa, mutta myös kivuliasta pohdittavaa.

Yhteistyö työterveyshuoltojen ja kuntoutuksen välillä kukoisti 2000-luvun alusta lähtien. Yhteisiä asiakkaita oli paljon, palavereja pidettiin ja samat työpaikat ja asiakkaat olivat yhteisen mielenkiinnon kohteena. Oma työpaikkani myös kehitti ja koulutti työterveyshuolloille uudenlaisia työterveyshuollon menetelmiä. Vastaavasti kehitimme omaa kuntoutustoimintaamme vastaamaan muuttuvan työn ja työelämän vaatimuksia. Erikoistuvat työterveyslääkärit olivat tontillamme vakiovieraita, ja yleensä heitä oli samanaikaisesti useampi oppia saamassa.

Työhyvinvoinnin kohentamiseen keskittyvät kuntoutuspalvelut ASLAK ja TYK menestyivät ja kursseille oli tunkua. Vastaavasti työssä uupuneiden kurssit olivat erittäin suosittuja. Kuntoutustutkimuksissa pähkäilimme niiden kaikkein haastavimpien asiakkaiden työkykyongelmien parissa. Puhelimet kävivät kuumana ja välillä kuntoutujien tilannetta pohdittiin yhteisissä palavereissa. Yhteistyö sujui kuin rasvattu, yhteiset koulutustilaisuudet ja seminaarit olivat arkipäivää ja tunsimme toisemme hyvin.

Sitten tapahtui jotakin dramaattista, tuli suoranainen aviokriisi. Siihen on monia syitä eikä se tapahtunut yhdessä yössä. Samanaikaisesti työterveyshuollot laajenivat ja painopiste siirtyi enemmän sairaanhoitoon.

Kriisi kulminoitui, kun ASLAK ja TYK ja työssä uupuneiden kurssit lakkasivat yksinkertaisesti olemasta. Niiden tilalle tullut KIILA-kuntoutus on jäänyt volyymiltaan vähäiseksi. Karkean arvion mukaan työelämään ja työhyvinvoinnin kohentamiseen kohdistunut kuntoutus väheni muutamassa hetkessä 80–90 prosenttia. Euromääräisesti lasku on tätäkin suurempaa, kiitos ankaran hintakilpailutuksen. Mahdollisuus ohjata kuntoutustutkimuksiin oli lain muutoksen myötä evätty jo aikaisemmin. Voi hyvin sanoa, että työhyvinvoinnin kohentamiseen keskittyvä kuntoutus on tätä nykyä marginaalissa

Työelämään liittyvän kuntoutuksen vaikuttavuuskriisi on yksi osa tarinaa. Kuntoutuksen vaikuttavuutta ei ole helppo tutkia perinteisin koeasetelmin; kuntoutujat ovat hyvin heterogeeninen ryhmä ja jokaisen kuntoutujan työhyvinvointia kohentavat ratkaisuyritykset ovat erilaisia (toisin sanoen vaikuttava "lääke" ei ole kaikille sama). Kuntoutuksen tutkimusta ei myöskään voida sokkouttaa perinteisin keinoin. Pieteetillä tehtyjen vaikuttavuustutkimuksien tulokset olivat joka tapauksessa karua luettavaa.

Myös kuntoutukseen ohjautuvuudessa oli haasteensa. Kuntoutukseen hakeutuivat usein kuntoutusmyönteisimmät ja kohtuullisen hyvinvoivat työntekijät. Jos elämänlaatumittari on tapissa kuntoutuksen alussa, ei se siitä voi mitenkään nousta.

Vaikuttavuuskriisistä voi syyttää myös kuntoutusta: työhyvinvointiin keskittyvä kuntoutus muuttui massatuotantomaiseksi ja rutinoiduksi, jolloin jaksamista kohentavat ja työhyvinvointia parantavat ratkaisuyritykset eivät olleet enää riittävän yksilöllisiä ja osuvia. Ja jos eräänkin yksittäisen vaikuttavuustutkimuksen ainoaksi tulokseksi jäi se, että TYKin käyneet uskalsivat jäädä kuntoutuksen jälkeen aiempaa helpommin sairauslomalle, eihän se vakuuttanut ketään.

Tulevaisuutta sumentaa keskeneräinen sote-uudistus. Tämä on mietityttänyt niin työterveyshuollossa toimivia kuin kuntoutuksessa työskenteleviä. Voisi jopa väittää, että uudistuksen pitkittyminen on pannut työterveyshuollon ja kuntoutuksen aviokriisin purun jäihin. Molemmat osapuolet tuijottavat tällä hetkellä omaan napaansa eivätkä näe ympärilleen.

Samanaikaisesti työterveyshuollot ovat ottaneet palveluvalikoimaan sellaisia palveluja, jotka ennen kuuluivat kuntoutuksen piiriin. Osa markkinoi palveluja kuntoutuksen nimellä kiertelemättä ja kaartelematta. Vastaavasti osa kuntoutuslaitoksista kehittää palveluja, jotka lähestyvät työterveyshuollon ydintä ja joiden maksaja on työnantaja. Ennen niin hedelmällisen yhteistyön kehittäminen on kuitenkin umpijäässä.

Kuntoutuksen työntekijöille on vuosien aikana kertynyt huima osaaminen työkyvyn arvioinnista, työhyvinvoinnin kehittämisestä ja parhaimmillaan myös työn ja työyhteisöjen kehittämisestä. Nykytilanteessa tuo osaaminen jää käyttämättä ja uhkaa haihtua olemattomiin. Peiliin katsomisen paikka tämä on kaikille osapuolille, ja etenkin kuntoutuksen toimijoille.

Tulevaisuus on väkisin uudenlainen, koska vanhaan ei ole paluuta. Yhteisiä haasteita on kuitenkin paljon. Vaikeasti ja selittämättömästi oireilevat, voimakasta väsymystä potevat, ympäristöyliherkät, hankalat kipuongelmat ja erilaisia toiminnallisia oirekokonaisuuksia potevat sekä neuropsykologisesti oireilevat voisivat olla yhteinen haaste ja ponnahduslauta uudenlaiseen kehittävään yhteistyöhön.

Kyseisten potilaiden/kuntoutujien kohtaaminen ja auttaminen alkaa olla myös alati suurempi yhteiskunnallinen haaste, jossa tarvitaan uudenlaisia avauksia ja yhteistä ponnistelua. Siihen kohtaan tarvitaan niin työhyvinvointitietämystä kuin moniammatillista, ennakkoluulotonta työotetta. Juuri sitä löytyy kuntoutuksesta. Yhdessä työterveyshuollon kanssa ponnistaen tulokset olivat taatusti vielä parempia. Rahoitus tällaisiin uudenlaisiin kehityshankkeisiin olisi kuitenkin ensin järjestettävä.

Eivätkä ne työssä jaksamiseen, työmotivaatioon liittyvät ja työuran murroskohtiin osuvat ongelmat ole kadonneet maagisesti yhtään minnekään.

Jari Turunen

Kirjoittaja on kuntoutuslääkäri, joka on ollut kehittämässä lukuisia ammatillisen kuntoutuksen palveluja ja joka on kiinnostunut oirekuvien historiasta.