Lääkitystä kitsauteen
Julkista vanhustenhuoltoa uhkaa varojen niukkuus. Veroja halutaan alentaa ja eläkkeistä perittäviä maksuja ei voi korottaa. Tuki kohdistetaan entistä huonokuntoisimmille ja tuotantoa tehostetaan. Jossain vaiheessa törmätään rajaan, jossa työn paremmalla organisoinnilla ja muulla rationalisoinnilla ei enää puristeta vanhustenhuollon kuluja pienemmäksi asiakkaiden ja työntekijöiden elämänlaadusta tinkimättä. Ehkä jo lähestymme tätä rajaa. Palveluvalikoima uhkaa supistua välttämättömimpään hoitoon ja hoivaan. Vaatiiko fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen toimintakyvyn aleneminen vastapainokseen virkistystä, harrastusta, kuntoutusta, kulttuuria, matkailua jne., jotta ihmiset eivät jäisi loukkuun pitkästyttävään, virikkeettömään ja yksinäiseen kotielämäänsä? Perushoito palvelutaloissa ja laitoksissa ei ehkä ole riittävää kaikille. Putoaako vanhenevia ihmisiä normaaleista elämän toiminnoista, eritoten avohuollossa? Näihin kysymyksiin törmää julkisen vanhustenhuollon maksujärjestelmää tutkiessaan. Tärkein kysymys on, miten maksetaan lasku viimeisen vanhuuden elämän laadusta?