Iän ja mikroympäristön vaikutus sympaattisiin hermosolusiirrännäisiin
Hermokudossiirto on menetelmänä uusi ja tärkeä neurobiologinen tutkimusmenetelmä. Siirrännäistutkimus tarjoaa uuden tavan selvittää neurobiologian perusilmiöitä: hermoston kehitystä, kasvua ja neuraalisia kasvutekijöitä sekä vanhenemiseen ja hermovaurioon liittyviä muutoksia in vivo -olosuhteissa. Tutkimuksen merkittävyyttä lisää mahdollisuus neuraalisten siirrännäisten avulla löytää keino korjata trauman tai hermostoa rappeuttavien sairauksien aiheuttamaa hermokudoksen menetystä. Pisimmälle, aina kliinisiin kokeiluihin asti, tutkimus on edennyt Parkinsonin taudin kohdalla. Muista sairauksista, joihin neuraalisia siirteitä on kokeiltu, esimerkkeinä mainittakoon Alzheimerin tauti ja akuutti selkäydinvamma, tosin näissä tautimalleissa alustavat tulokset koe-eläimillä eivät ole olleet yhtä lupaavia kuin Parkinsonin taudissa. Aiemmissa tutkimuksissa siirtokudoksena on perinteisesti käytetty aikuisen ja nuoren koe-eläimen sympaattista hermokudosta, sikiömateriaalia tai soluviljelmissä kasvatettuja soluja. Vanhojen hermosolujen menestymistä siirrännäisinä ei juurikaan ole tutkittu, vaikka valtaosa neurodegeneratiivisista sairauksista kohdistuukin vanheneviin hermosoluihin.