Nuorten lääkärien sormet hikoavat ja syke kohoaa osaston kansliassa maanantaiaamuna kello seitsemän. He lukevat sairauskertomuksia ja opettelevat ulkoa potilaiden sairauksia ennen ylilääkärin kiertoa. Kilpirauhasen poisto vuonna 1981, tyräleikkaus vuonna 1985… Painokkaat kengänkannat lähestyvät kansliaa. Tunnelma sähköistyy.

Muistatko vielä ajan, kun ammatilliset ansiot kannattelivat ylivertaisuuskuvitelmaa ja johtajilta ei vaadittu erityisiä sosiaalisia kykyjä?

Oikut ja törkeydet suorastaan pönkittivät auktoriteettiasemaa ja saivat juorut kiertämään sairaalan käytävillä. Onneksi nämä johtajat olivat harvassa, mutta heitä ympäröi koskemattomuus. Se oli aikaa, kun yksi lauseenparsi riitti kohottamaan tai romuttamaan nuoren kollegan ammatillisen itsetunnon ja yksityiskohdista saattoi tulla elämää ja erikoisalavalintaa määritteleviä tekijöitä. Sairaalan pukukopeilla saattoi kuulla vaimeaa nyyhkytystä. Kohtuuttomuus oli normi, josta ei voinut valittaa mihinkään.

Työyhteisö muuttuu ajan mukana. Elämme aikaa, jolloin muihin ihmisiin on suhtauduttava asiallisesti. Arvostan kollegassa enemmän sosiaalisia kykyjä kuin JUFO-pisteitä. Töksäyttelyt muistetaan ja niistä joutuu nykyään vastaamaan, ammattiasemasta riippumatta. Työyhteisöt, joiden toimintakulttuuriin on päässyt pesimään nimeämätön hybris, hyötyvät ajattelun muutoksesta, jossa uskallus, taito ja kyky tehdä päätöksiä ei ole sidottu lääkärin ulkoisiin ominaisuuksiin tai sukupuoleen. Lääkärin ammatti on ammatti muiden joukossa, ja esimerkiksi suhtautuminen perhevapaisiin ei saa heikentää kenenkään ammatillista etenemistä.

Tarkoitan autoritäärisyydellä paitsi johtamistapaa, myös tapaa, jolla lääkäri on työyhteisössään. Autoritäärisyys luo valheellisen käsityksen kyvystä selviytyä kaikesta yksin, se tekee meistä erehtymättömiä. On helpompaa olla nöyrä, oppia ja tehdä työtä muiden kanssa.

Sairaala on hierarkinen yhteisö, vaikka yhteiskunnan autoritäärisyys vähentyy. Muut ammattiryhmät suhtautuvat lääkäriin edelleen kunnioittavasti. He haluavat työskennellä lääkärin kanssa ja ymmärtävät, mitkä asiat kuuluva lääkärin vastuulle. Vaikka aika muuttuu, lääkäri on edelleen yksiselitteisesti se henkilö, joka päättää potilaan hoidosta. Lääkärin on viimeistään nyt tunnustettava muiden ammattiryhmien merkitys. Emme tee työtämme yksin.

Ehkä joku vielä kaipaa mennyttä. Vaikka toisia ihmisiä ei tarvitsekaan johtaa pelolla, totunnaiset käytännöt voivat tuntua houkuttelevilta. Nykyään lääkäriä odotetaan paikalle osaston toimintaa kehittäviin tai yhteishenkeä lisääviin kokouksiin, vaikka olisi mukavampaa keskittyä omiin askareisiin. Joskus olisi mukavaa olla täysin näkymätön.

Titteleiden taakse ei enää voi piiloutua ja auktoriteettiasemaa uhkuvat, sairaaloiden käytäviä reunustavat ylilääkäreiden muotokuvat ovat jäämässä historiaan. Muut ammattiryhmät ja kollegat arvostavat helposti lähestyttävää lääkäriä. Poteroituminen muodostaa riskin tiedonkulun ongelmille. Nämä ongelmat voivat ääritapauksessa johtaa potilasturvallisuuden vaarantumiseen, jos lääkäriä ei uskalla lähestyä.

Arvostus syntyy paitsi lääkärintaidosta, myös tavasta olla muiden ihmisten kanssa.

Sen voi havaita hetkinä, jolloin työkaveri tulee huikkaamaan ovenraosta, että kahvi on juuri tippunut ja että työkaveri odottaa itselleen kahviseuraa.