Lääkärin koulutuspohjalla on poikkeuksellisen laajasti valinnanvaraa siinä, millaisiin työtehtäviin voi ohjautua.

Harva nuori hahmottaa opiskelunsa aloittaessa, että pelkästään kliinikon urapolkuja on lukuisia erilaisia. Itse en ainakaan 19 vuoden kypsässä iässä lääkiksen aloitusluennolla istuessani käsittänyt yhtään, mihin olen ryhtynyt.

Onneksi.

Ja tämän sanon kaikella rakkaudella professiotamme kohtaan.

Valmistumisvaiheessa alkoi useimmilla meistä olla paitsi käsitys erikoisalojen kirjosta myös vaihtoehtoisista urapoluista esimerkiksi tutkimuksen parissa. Orastavasti oli hahmottunut myös se, onko oma mielenkiinto enemmän kliinisellä vai diagnostisella puolella. Valinnanvaran massiivisuuden auetessa alkoi kurkkua hiukan kuristaa.

Mitä jos teen väärän valinnan? Mitä jos valitsen polun, jota myöhemmin kadun?

Yleislääketieteen erityiskoulutus antoi monelle toivotun hengähdystauon. Tuntui kivalta olla virallisesti koulutettavan roolissa ja pitää mahdollisuutensa avoimina.

Myönnän samalla salaa ihailleeni suoraan erikoistumaan ilmoittautuneita kollegoita. Nopeimmat näistä päättäväisistä ehtivät erikoislääkäreiksi, suuren enemmistön vielä pohdiskellessa tulevaisuutensa suuntaa. Minä etenin enemmänkin ajautumismenetelmällä kuin kovin selkeitä tavoitteita asettaen.

YEK-palveluiden lähestyessä loppuaan, tuli tarve tehdä jonkinlainen päätös, jottei hyvään ohjaukseen tottuneena putoaisi ihan tyhjän päälle. Monella meistä iskee tuossa vaiheessa viimeistään kaipuu takaisin sairaalan seinien sisään, paremmin rajattavien työtehtävien pariin. Itselläni kävi päinvastoin, en osannut enää ajatella, että oltuani laajasti hoitamieni potilaiden kokonaisuudesta vastuussa, voisin palata kapeamman näkökulman käyttäjäksi.

Onneksi erikoistumisohjelman edellyttämät piipahdukset suppeammilla erikoisaloilla vahvistivat yleislääkärin ammatti-identiteettiäni.

Joillekin käy kyllä tuossa vaiheessa myös ihan päinvastoin ja tiedän paljon hyviä kollegoita kidnapatun toiselle erikoisalalle työskentelyjakson aikana.

Erityinen vaara tuntuu piilevän psykiatrisilla erikoisaloilla, joissa työnkuvassa on paljon yleislääkärille tuttua. Meille on yhteistä paitsi työn rajaamisen vaikeus, myös lääkärin hermoja raastava lausuntorumba sekä se, ettei kaikkea kärsimystä pysty edes lievittämään. Lääkärin on tyydyttävä kulkemaan potilaansa rinnalla.

Samanlaisia kriisejä

Samalla, kun yleislääkärin ammatti-identiteettini vahvistui, alkoi käydä tuskallisen selväksi, ettei ollutkaan ihan helppoa löytää sellaisia työskentelyolosuhteita, joissa toteutuisi hoidon jatkuvuus, joka on yleislääkärin tärkein ja tehokkain diagnostinen sekä hoidollinen työkalu. Samanlaisia kriisejä liittyen työskentelyolosuhteisiinsa vaikutti olevan myös vertaiserikoistuvillani, eikä valitettavasti vain oman erikoisalamme sisällä.

Kehityspsykologiassa ajatellaan kasvuun tarvittavan kriisejä ja sellaisesta uskoisin olleen kysymys omalla kohdallani, joskin kriisiä syvensi perusterveydenhuollon hätä, jota koronapandemia ei ainakaan helpottanut.

Päätin kuitenkin jatkaa valitsemani polun päätökseen. Matkan viime metreillä sain tehtyä loistavan koukkauksen kliinisen opetustyön sekä nuorisolääketieteen maailmaan. Olen syvästi kiitollinen kaikille, jotka tuon koukkauksen mahdollistivat ja siinä minua tukivat. Tammikuusta 2023 alkaen olen ollut ylpeä yleislääketieteen erikoislääkäri. Minulla on takataskussani erittäin laadukas koulutus ja avara mieli tulevaa kohtaan.

Toivon kaikille teille erikoistumispolkunne eri vaiheissa oleville rohkeutta rakentaa itsenne näköistä uraa, sisua tehdä radikaaleja päätöksiä tarvittaessa ja tukea jaksamiseen. Toivon teille yhtä paljon mahtavia, osaavia ja kannustavia kollegoita, kuin itse olen onnekseni kohdannut.

Vaikka edessäsi oleva olisi sumuverhon peitossa tai et näkisi vielä seuraavan mutkan taa, kaikki kyllä järjestyy aivan varmasti.

Tavalla tai toisella.

Kirjoittaja on yleislääketieteen erikoislääkäri, innostunut nuorisolääkäri ja wannabe-opettaja, jonka vapaa-aika kuluu lukien sekä multasormia verrytellen.