Kun Suomessa 1800-luvun lopulla vielä kylvettiin naurista kaskettuun maahan, suomalaiset taiteilijat juhlivat ja verkostoituivat Euroopan suurkaupungeissa. Monet ikoniset työt ovat saaneet alkunsa kaukana kotimaan kylmyydestä. Ajatellaan vaikkapa Albert Edelfeltin teosta Pariisin Luxembourgin puistossa tai Louis Pasteurin muotokuvaa , jossa rabiesrokotteen keksinyt partasuu tarkastelee keskittyneesti lasipurkkiin säilöttyä koiran selkäydintä.

Kultakauden kanonisoitujen (mies-) taiteilijoiden lisäksi Ateneumissa voi tällä hetkellä tutustua aikakauden naisten töihin. Rajojen rikkojat -näyttelyn taiteilijatkin siirtyivät ulkomaille parempaa oppia saadakseen, kun kotimaan ilmapiiri ei sitä mahdollistanut.

Jos taiteen maailmassa on ollut tapana matkustaa uusien kokemusten ja vaikutteiden perässä, ei ammatillisista syistä reissaaminen ole vierasta lääkäreillekään. Lääketieteen opiskelu Euroopassa on niin yleistä, että puhutaan kuudennesta tiedekunnasta. Ulkomaille on vuosikymmenten ajan lähdetty myös opettamaan, tekemään post docia, katastrofialueille, kehitysyhteistyöhön ja monista muista syistä.

Omatkin syventävät opintoni syntyivät Intian maaseudulla kasettinauhurin kanssa kulkien. Myöhemmin yhteiseurooppalainen rokotetutkimus teetti tuhansia lentokilometrejä Valencian, Brysselin ja Pariisin välillä.

Viimeisin pandemia oli dramaattinen isku matkailulle. Samalla kun lentokoneet jäivät maahan, etätyön välineet ja kulttuuri kehittyivät kuitenkin huimasti. Voi kysyä, missä määrin työn puolesta matkustaminen on enää tarpeen.

Lentoliikenne on yksi vaikeimmista aloista muuttaa hiilineutraaliksi. Suuri matkustajakone voi polttaa kymmenen tonnia polttoainetta tunnissa tai ylikin. On yhä vaikeampi perustella, miksi lyhyttä kokousta varten pitäisi lentää.

Eräisiin matkoihin liittyy toisenlaista painolastia. Eturistiriitojen mahdollisuus on saanut monet pidättäytymään teollisuuden kustantamista kongressimatkoista. Joitakin globaalin etelän vapaaehtoistehtäviä taas on pidettävä lähinnä kehitysmaaturismina, jos interventiot eivät kunnioita kohdemaan tarpeita ja tuota aitoa lisäarvoa paikallisesti.

Senkin voi yrittää kyseenalaistaa, mitä ulkomaille lähtö tarkalleen enää antaa ammatillisesti: ovathan tieteellinen metodi ja näyttöön perustuva lääketiede samoja kaikkialla. Jo 1940-luvulla Mika Waltari kirjoitti Sinuhe egyptiläisen koskaan Egyptissä käymättä.

Eivätkö kansainväliset tieteelliset julkaisut ja tietokannat tarjoa nykyään lääkärille samoja hyötyjä, jotka ennen saattoi saavuttaa vain pakkaamalla matka-arkkunsa ja astumalla kuunariin?

Kaikkea etäyhteydet eivät silti voi korvata.

Joidenkin töiden luonne vaatii ilmiselvästi paikan päällä oloa. Humanitaarista työtä ei tehdä Teamsissa, ja uusia leikkaustekniikoita oppii paremmin tekemällä kuin näytöltä tihrustamalla.

Toinen vaikeasti korvattava asia ovat kontaktit. Moni yhteistyöhanke jäisi toteutumatta ja moni ystävyys syntymättä ilman vapaamuotoisia keskusteluja konferenssikeskuksen käytävillä tai tavernassa viinilasin ääressä.

Matkustamisella on myös muita, vaikeammin määriteltäviä etuja. Kun maailma ympärillä käpertyy sisäänpäin, perspektiivi lyhenee ja yhteiskunnallinen myopia uhkaa, on parempi murtautua ulos kuin jäädä kutistuvan elämänpiirin vangiksi. Elokuvat ja kirjallisuus toimivat ikkunoina toisenlaisiin elämiin, mutta tehokkaimmin maailmaansa voi yhä avartaa sillä vanhanaikaisella tavalla.