Maassa, joka on antanut meille Newtonin, Elton Johnin ja penisilliinin, sairaalan resurssioptimointi oli retuperällä.

Kirjoittaessani tätä sormeni naputtavat näppäimistöä aivan kuten ennenkin, mutta jotain on muuttunut. En ole enää kandi. Olen lisensiaatti. Olen Dr, enkä enää Miss. Tämä idenditeettiä muovaava tittelinmuutos kilahti sähköpostilaatikkooni yhtä arkisen lakonisena kuin kaikki viimeisen kuuden vuoden aikana kerätyt kurssien suoritusmerkinnät todistaen uuden etapin saavuttamisesta. Kuitenkin tällä kertaa tunne oli erilainen: olin tullut matkan päähän, lääketieteen opiskelijasta lääkäriksi. Kuten kurssikaverini kuvasi tunnetta: Lääkis on kuin metromatka. Vaunu kulkee suoraviivaisessa putkessa ennalta-arvattavasti, mutta pikemmin kuin arvaatkaan, olet saapunut päätepysäkille. Pitää nousta kyydistä ja tietää, minne on seuraavaksi menossa.

Oma päätepysäkkini oli kuukauden neurokirurgian ulkomaanharjoittelu Briteissä. Idyllisen saarivaltion julkisessa terveydenhuoltojärjestelmässä (the NHS) on paljon samaa kuin pohjoismaisissa järjestelmissä. OECD:n terveydenhuollon kulut per nuppi -kuvaajilla Britannia ja Suomi sijoittuvat lähekkäin, hieman yli keskiarvon. Britannian BKT:sta 10,2 % menee terveydenhuoltoon, Suomessa vastaava siivu on 9,2 % [1]. Briteissä terveydenhuollon nuppibudjetti vuodessa on 4 300 USD ja Suomessa 4 500 USD [2]: Absoluuttiset summat ovat yllättäen samat kuin ennen 2007–08 finanssikriisiä ja taantumaa. Nämä luvut antavat sekä post-Brexit-NHS:lle että Suomen Sote-uudistukselle melkoisen yhtälön ratkaistavaksi sekavan maailmantilanteen, huteroituvan yhteiskuntarakenteen ja kiihtyvän inflaation keskellä. “SOS”, kuten sukupolveni sanoo.

Brexit ja pandemia ovat yhdessä myllyttäneet good old Blightyn julkista terveydenhuoltoa. Punainen Brexit-kampanjabussi hyödynsi jo muutama vuosi sitten terveydenhuollon rahoitusvajetta ovelasti poliittisen agendan vipuvartena: “We send the EU £350 million a week – let's fund our NHS instead.” Brexit tapahtui, mutta NHS:n budjettilisä odottaa toteutumistaan. Pandemian aikana Briteissä sairaalahoitoa on tarvinnut kaikkiaan 880 000 koronaan sairastunutta [3], ja tähän mennessä vahvistettuja COVID-tapauksia on todettu 30 %:lla väestöstä [4]. Vastaava prosentti Suomessa on 20. OECD arvioikin Yhdistyneen kuningaskunnan terveydenhuollon kulujen kasvaneen covidin myötä päätähuimaavasti yli 10 %:lla vuonna 2020 [2].

Numerot sopivat hyvin todistamiini realiteetteihin. Havaitsin etenkin, että hoitajapula ei ole vain Suomen ongelma. Sen seuraus, vuodepaikkapula, taas näyttäytyi neurokirurgisessa leikkausyksikössä räikeästi. Joka aamu ennen leikkausta the question is: Onko potilaalle vuodepaikka? No bed, no surgery. Jos Suomessa operatööri voi aloittaa elektiivisen leikkauksensa aikataulun mukaisesti kello 8–9 aamulla, niin brittisairaalassa kirurgi käytti aamun sängyn etsimiseen, ja leikkaus saattoi alkaa hyvällä tuurilla kello 10. Tässä ei ollut mitään tavanomaisesta poikkeavaa. Myös akuutit leikkaukset muuttivat suunnitelmia kiilatessaan elektiivisten edelle. Osastolle leikkausta edeltävänä päivänä otetut elektiiviset potilaat saattoivat jäädä vuodepaikalleen odottelemaan operaatiota jopa yli viikoksi sakaten potilasvirtaa kahdesta suunnasta. “Well this is the NHS”, kirurgit totesivat osoittaen osaston seinälle kiinnitettyä ironista Thank you NHS Heroes -tsemppijulistetta. Top-notch tieteen ja kulttuurin maassa, joka on antanut meille Newtonin, Elton Johnin ja penisilliinin, sairaalan resurssioptimointi oli retuperällä.

Tilaa inhimillisyydelle

Aliresursoinnista huolimatta sairaalassa oli tilaa inhimillisyydelle. Osaston seinillä oli värikkäitä päiväkotimaisia kartonkiohjeita henkilökunnalle, ja potilashuoneissa oli esillä valokuva potilaan perheestä ja lyhyt kertomus tämän arkielämästä ja siitä mistä hän pitää. Kirurgit keskustelivat tasavertaisesti potilaiden kanssa hoidosta, puolin ja toisin etunimellä puhutellen. Vaikka tiesin kirurgin olevan väsynyt ja kuormittunut, hämmästyin joka kerta, miten brittien sosiaalinen normi olla polite and kind peitti sen. Myötätunnon osoittaminen tuntui kuuluvan ammattirooliin. Toimistohuoneessa the F word tosin oli yleinen.

Humaani ja runollinen tarinankerrontakulttuuri elää vahvana Britannian kielessä ja ilmaisussa. Lempeä ja kohtelias diskreettiys on brittikulttuurin erityispiirre. Se nostatti omaakin mielialaani, vaikka toisinaan oli vaikea tietää kätkeytyikö kohteliaisuuden alle sarkasmia. “How are you doing, love?”, hoitaja kysyy potilailta kierrolla. Kirurgi taas tarttuu kohonneesta aivopaineesta kärsivää leikkaussaliin kyyditettävää sekavaa potilasta olalta ja puhuttelee tätä lempeästi nimellä: “It’s okay you’re feeling confused, you are very ill now, but we’ll take care of you.” Ennen viiltoa kirurgi kysyy anestesiologilta: “Are you happy with everything, can I proceed?” ja tämä vastaa: “Yes, I’m happy, go ahead.” Tämä kohtelias tapa ilmaista myöntymistä happy-adjektiivilla tuntui suomalaisesta erityisen huvittavalta.

Erään pitkän kallonpohjan meningeoomaoperaation lomassa kerroin seniorineurokirurgille olevani yllättynyt ja vaikuttunut siitä, miten taitavia he ovat potilaiden kanssa kommunikoimisessa. Kirurgi vastasi sen olevan sisäänrakennettu kulttuuriin ja koulutukseen. Briteissä lääkärin sosiaalisia taitoja painotetaan aivan erityisesti. Neurokirurgiaan erikoistuvia ei valita vain CV:n, julkaisujen ja haastattelun perusteella, vaan kokelaita testataan näyttelijäsimulaatiossa myös kliinisten ja vuorovaikutustaitojen osalta. “Vakuuttava henkilö paperilla ei välttämättä ole soveltuva alalle käytännössä. Hyvällä lääkärillä on kliinisen osaamisen lisäksi taito kommunikoida niin potilaiden kuin kollegojen kanssa”, kirurgi sanoi.

Viimeisenä iltana olin afterworkeilla Turf Tavernissa muiden vaihto-opiskelijoiden kanssa. Eräs heistä oli Singaporesta. Hörppiessäni alkoholitonta päärynäsiideriä kysyin häneltä, miten Singapore onnistuu pyörittämään niin toimivaa terveydenhuoltoa niin edullisesti, 2 600 USD vuosinuppibudjetilla. Vastaus oli analyyttinen, pitkä ja sivusi myös demografisia ja yhteiskunnallisia tekijöitä, mutta mieleeni jäi lause: “Nothing is free.” Singaporelainen kollega kertoi, että 80 % terveydenhuollosta Singaporessa on julkista, ja sen palvelut pidetään edullisina potilaille sairaaloiden valtionavustuksin ja kansallisen henkilökohtaisen vakuutusohjelman avulla.

Yksinkertaisettuna singaporelaiset siis laittavat kukin osan kuukausipalkastaan sivuun omaa terveydenhuoltoaan varten. Summa siirtyy verottomana perhekohtaiselle tilille, josta sitä voi käyttää vain terveydenhuollon palveluihin. Vasta jos omat säästöt eivät riitä tai loppuvat, hoitoa saa valtion rahoitusavustuksella. Palveluiden hinnat taas riippuvat yksilön tulotasosta: samalla palvelulla on eri hintalappu potilaan lompakon koosta riippuen.

Olen ylpeä ja kiitollinen

Maailmalta palanneena olen todella ylpeä siitä, miten suomalainen terveydenhuolto on järjestetty, ja kiitollinen siitä, millaisella arvopohjalla maamme hyvinvointia on vuosikymmenten ajan rakennettu. Vaikka suomalaisessa terveydenhuollossa on paljon hyvää ja esimerkillistä, emme voi ummistaa silmiämme multisektoraaliselta murrokselta, joka uhkaa järjestelmämme kestävyyttä ja terveydenhuollon työntekijöiden hyvinvointia. Mikäli lääkäreinä todella uskomme terveyspalveluiden yhdenvertaisen saatavuuden olevan jokaisen ihmisen perusoikeus (SDG-3 [5]) meidän on tuotava Sote-keskustelu tämän realiteetin äärelle.

Lääkismetron päätepysäkillä seuraavia reittivaihtoehtoja tutkailevana nuorena lääkärinä toivon, että sotea tekevät pitävät mielessään kaksi ulkomailla oivaltamaani asiaa:

1) Mikään ei ole ilmaista. Kun annat jollekin, otat toiselta, eikä oikeudenmukaisuus ole yksinkertaista. Rajoitetuissa resursseissa kaikenlainen haaskaus tulisi kaikin keinoin minimoida.

2) Lempeys ja myötätunto ovat ajattomasti aina oikein. Niiden soisin näkyvän myös tulevissa Sote-arvovalinnoissa.

Kirjoittaja on lääketieteen lisensiaatti Helsingistä.