Arviolta neljänneksellä laumoissa elävistä nisäkkäistä koiraat tappavat oman lajinsa poikasia, joita eivät tunnista omikseen, ja jollain lajeilla koiraiden kaksintaistelut naaraista ovat niiden johtava kuolinsyy. Kummallakin on selkeä taustansa: valmius näihin aggressiomuotoihin on ollut valintaetu, ja niitä suosineet geenit ovat osaltaan valikoineet sukuaan jatkaneet yksilöt.

Poikasten tappamista ei ole havaittu kausittain lisääntyvien nisäkkäiden koirailla. Nehän eivät hyötyisi laumansa jäsenten surmaamisesta, vaan joutuisivat siitä huolimatta odottamaan seuraavaa lisääntymiskautta paritellakseen. Pariuskollisilla nisäkäslajeillakin vastasyntyneiden tappaminen on harvinaista.

Saman säälimättömän logiikan mukaan monilla petokaloilla, joiden lisääntymisstrategia on runsas poikasten tuotanto, valikoimaton poikasiin kohdistuva kannibalismi on evolutiivisesti yhtä ymmärrettävä piirre. Verikekkereihin osallistuvat niin koiraat kuin naaraatkin.

Ihmisen taipumusta joukolla suoritettaviin oman lajin massamurhaamisiin on puolestaan hieman vaikeampaa jäljittää, koska sen on vaikea uskoa suosivan lajin pysymistä hengissä. Sekä geneettisen että arkeologisen tutkimuksen valossa pienissä laumoissa eläneet esi-isämme ovat olleet ainakin kahdesti ns. pullonkaulatilanteessa, jossa sukupuutto on ollut kenties hyvinkin lähellä.

Miten on mahdollista, että tällaisesta taustasta on kehittynyt laji, joka on loputtoman pitkän ajan ollut taipuvainen massamurhaamaan omaa lajiaan?

Ja pääsääntöisesti vielä jättänyt syömättä energiatiheän saaliinsa arvokkaine proteiineineen ja rasvoineen, vaikka ravinnon saantikin on ollut väestönkasvua rajoittava tekijä?

Vastausta on haettu ihmisen kehityskaaresta 2,6 miljoonaa vuotta sitten alkaneen pleistoseenikauden aikana. Vastoin aikoinaan elänyttä käsitystä suoraviivaisesti Homo Sapiensiin johtaneesta kehityksestä maapallolla on nykykäsityksen mukaan elänyt pitkään useita ihmislajeja. Näistä ainakin neandertalinihminen ja denisovanihminen ovat jossain määrin lisääntyneet nykyihmisen muiden esi-isien kanssa, kun taas pienikokoinen floresinihminen on erkaantunut nykyihmisen kehityslinjasta jo aiemmin.

Varhaispleistoseenin aikana noin 2,6–0,78 miljoonaa vuotta sitten syntyivät varhaisimmat ihmislajit, ratkaisevana muutoksena pystyihminen. Arviolta noin miljoona vuotta sitten opittiin tulen käyttö; ja sittemmin aivojen koko edelleen suureni ja leukalihakset pienenivät. Keskipleistoseenin aikana osa metsästävistä ihmisistä selvisi suurista jääkausista, ja myöhäispleistoseenin lopulla viimeistään 125 000 vuotta sitten nykyihminen asutti ainakin Lähi-itää.

Valikoituminen yli kahden miljoonan vuoden aikana saattaisi hyvinkin selittää sen, miksi Homo Sapiens on edelleen pääsääntöisesti kykenevä oman laumansa sisäiseen solidaarisuuteen, anteeksiantoon, kiintymykseen ja yhteistyöhön, mutta samalla altis silmittömään tuhoamisväkivaltaan vieraiksi koettuja vastaan. Oletus kuuluu, että laumojen sisäistä koheesiota ovat voimistaneet omilleen tuhoa tehneiden pahantekijöiden surmaaminen tai karkottaminen suojattomaan yksinäisyyteen. Samalla kun ryhmän sisäinen yhteisyys ja altruismi ovat suosineet jälkeläisten kasvamista sukua jatkaviksi aikuisiksi, on toisena valintaetuna ollut alttius väkivaltaan hyökkääviä tai ravinnosta kilpailevia tahoja kohtaan.

Myös immuniteetilla on saattanut olla osuus alttiudessa muukalaisten vieroksumiselle. Ennen hygienian kehittymistä, rokotuksia ja lääkityksiä kulkutaudit tappoivat kokonaisia yhteisöjä, joissa ei ollut kehittynyt immuniteettia vieraiden kantamia mikrobeja vastaan.