Osalla, ehkä merkittävälläkin osalla ihmisistä, jotka eivät ole psykoottisia, on lajitovereista sitkeitä harhakäsityksiä, joista he eivät hevin luovu. Näin myös lääkäreiden kesken.

Ihmiselle on näet evoluution aikana kehittynyt taipumus luoda lajitoverista alustava käsitys jopa parissa sekunnissa, jos tilanne sitä edellyttää. Onhan fyysistä aggressiota karttavan syytä ilman pitkää arpomista vaihtaa kadun puolta uhkaavalta vaikuttavan vastaantulijan nähdessään. Voitettavaa on vähän mutta menetettävää paljon. Toisissa tilanteissa nopealla reagoinnilla on haittansa. Odotusten ohjatessa hahmontunnistusta yli-innokas ja vailla toimessa välttämätöntä harkintaa toiminut metsästäjä on joskus pusikossa ampunut kaverinsa kauriina. Aivot ovat täydentäneet vaillinaisen näköhavainnon toiveiden ja odotusten mukaiseksi.

Joskus syntynyttä harhaista käsitystä ylläpitää vahvistusharha, taipumuksemme tulkita havaintoja ja uutta tietoa siten, että se tukee aiempia käsityksiämme. Täten hyvin älykkäätkin ihmiset voivat uskoa kummallisuuksiin. Älykkyys jopa auttaa keksimään perusteluja käsityksille, jotka ovat syntyneet tunteiden eivätkä tiedon pohjalta. Tätä tukee ns. attribuutioharha, jossa omat käsitykset koetaan järki- eikä tunneperäisiksi. Sen vaikutusta omiin uskomuksiin on hyvin vaikea havaita.

Lisäksi on niitäkin, joille ns. ”minäitte” on joka tapauksessa kaiken mitta. Jos tökerö huumori ei miellytä jotakuta, tämä on huumorintajuton, ja jos vaikkapa kommentti on loukannut joitakuita, nämä ovat naurettavan herkkähipiäisiä. Anteeksipyyntöihin ei ole aihetta.

Rauhaisassa ympäristössä totutaankin helposti kokemaan, että mielikuvat toisista ihmisistä vastaavat tosiasioita. Joku on ilmiselvästi ystävällinen ja luotettava, toinen taas jollain tavalla roistomainen. Jos väärä arvio ei tule ilmiselvästi näkyväksi, kokemus hyvästä ihmistuntemuksesta vahvistuu vahvistumistaan. Enemmistö ihmisistä pitääkin itseään keskimääräistä etevämpinä ihmistuntijoina, ja joillain on sellainen käsitys, ettei heitä koskaan voi huijata.

Ja jos järkyttävä yllätys kuten tasapainoisena pidetyn ystävän itsemurha tai luotetun perheenjäsenen tekemä rikos osuu kohdalle, illuusio omista kyvyistä varjeltuu apuselityksillä.

Olen huomannut, että pelkästään pitkällinen asemani Psykiatrisen vankisairaalan ylilääkärinä on stimuloinut suuresti joidenkin ihmisten mielikuvitusta niin ihannoivaan kuin joskus devaluoivaankin suuntaan. On kuitenkin ilmennyt, etteivät asianomaiset ole edes tienneet, mitä Pvs:ssa tehdään.

Henkilöihin liitettyjen fantasioiden loppumaton väärinkäyttö argumentoinnissa olikin syy siihen, että vetäydyin aikanani ainoalta keskustelupalstalta, jolle olen koskaan kirjoitellut. Monen yllätykseksi eräiden omaamme sivuavien alojen opiskelijoillakin oli pääsy lääkärivetoiselle foorumille. Perin tietäväistä kritiikkiä psykoosilääkitystä koskevista näkemyksistäni sitten tulikin, ja vastauksiini selitys toisensa perään. Asialle täysin vieraan erikoisalan emerituskollega säesti. Lopulta kolmanteen persoonaan siirretty ”Hannu” erehtyi siksi, että näkee vain pahimmat tapaukset.

Väsyin selittämään tietäjille, että olen hoitanut psykooseja siviilipuolella yli 15 vuotta, pääosa Pvs:n skitsofreniapotilaista on sakonmuuntorangaistusta tai lyhyitä vankeustuomiota suorittavia melko vaarattomia syrjäytyneitä, ja vaarallisempia eräät muut potilaat. On myös rohkeaa tietää, että yli 30 väitöskirjan synnyssä jossain virallisessa roolissa ollut ja satoja artikkelikäsikirjoituksia vertaisarvioinut lääkäri ei ottaisi huomioon otantojen valikoitumista eikä tieteellistä kirjallisuutta.