Aloitin opintoni 1980 ja valmistuin säädetyssä ajassa lääketieteen lisensiaatiksi kuulematta koskaan pohdintaa siitä, kuinka tulisi suhtautua siihen, että potilas valehtelee.

Noihin aikoihin poistettiin myös B-lausuntolomakkeesta kohta, jossa piti ottaa kantaa oireiden simuloinnnin tai aggravoinnin mahdollisuuteen. Maailma oli teoriassa muutenkin kovin herttainen – julkisuudessa toisteltiinkin, ettei lääkärin vastaanotolle koskaan tulla turhaan.

Kun diagnosoin ensimmäisen kerran konversiohalvauksen kirurgian amanuenssin ominaisuudessa ensiapuklinikalla, osa hoitohenkilökunnasta tuntui ymmärtävän toteamukseni tarkoittavan sitä, että hieman dramaattisesti esiintynyt nuori naispotilas teeskenteli oireitaan.

En kuitenkaan noudattanut kehotusta ”pistää sitä helvetin paksulla neulalla”.

Myös ensimmäistä kohtaamaani dissosiatiivisesta muistinmenetyksestä kärsinyttä potilasta epäiltiin teeskentelystä, vaikka mitään tällaisesta koituvaa sekundaarihyötyä ei ollut hahmotettavissa. Perustelu kuului, ettei kukaan ”oikeasti” menetä muistiaan, ellei ole lyönyt päätään tai ollut umpikännissä.

Kenen tahansa luulisi ymmärtävän, että lääkärin vastaanotolla saatetaan teeskennellä tai ylikorostaa kipuoiretta tarkoituksena esimerkiksi päästä töistä rakentamaan kesämökkiään tai saada päihdekäyttöön tai myyntiin kelpaavia opioideja.

Silti aiheesta ei missään keskusteltu epätoden erilaisia alalajeja systemaattisesti eritellen tai pohtien. Ei edes psykiatriaan erikoistumisen tai psykoterapiakoulutuksen yhteydessä. Mallia valehtelua koskevan epäilyn ilmaisemisesta sai vain hyvin satunnaisesti.

Parhaiten jäi mieleen vakuutuslääkärinäkin toimineen kirurgin osastokierrolla potilaalle esittämä epäily siitä, oliko hänen jalkavammansa varmasti syntynyt työtapaturman yhteydessä. Epäily liittyi potilaan tiedossa olleeseen tanssiharrastukseen, jota lääkäri demonstroi tehden vuoteen äärellä eriskummallisesti nytkähteleviä, tanssimiseen viittaavia liikkeitä ja toteamalla synkästi ”Olette voinut mennä tällä lailla näin.”

Teemasta vaikenemisella lienee ollut monia syitä. Epätoden alalajien erottaminen voi olla hyvin vaikeaa, ja asiasta puhuminen hoitotilanteissa tulenarkaa. Itsekin mietin tarkoin, miten pukisin sanoiksi huomioni ensimmäisessä terveyskeskuspestissäni, kun olin manuaalisesti tutkinut hyvin voimakasta selkäkipua raportoinutta ja vaikeasti liikkunutta miestä. Seurasin nimittäin hänen liikkeitään peilistä pestessäni käsiäni, ja perin ketterästihän tuo ylös pompahti. Sanoin sitten arvioineeni kivun siinä määrin tilapäiseksi, etten kirjoittaisi hänen haluamaansa sairauslomaa, ja suosittelin tarvittavaksi kipulääkitykseksi käsikauppavalmistetta.

Vaikeudessa hahmottaa yleensä huomattavan vaikeasta psyykkisestä konfliktista kumpuavaa dissosiatiivista oiretta teeskentelystä lienee paljolti kysymys siitä, ettei useimmilla meistä ole jäsentynyttä omaa kokemusta dissosiaatiosta, kun taas kipu, ahdistus ja mielialan tilapäinen lasku ovat jokaiselle ainakin jossain muodossa tuttuja.

Emme myöskään ole järin eteviä huomaamaan kuinka häiriöherkkä osa muistiamme on nimenomaan omaelämäkerrallinen muisti. Täten toisen henkilön muistikuvien aitoina koetut vääristymätkin saattavat kuulostaa valehtelulta.

Olen sittemmin urallani huomannut, kuinka suuri tilaus eri organisaatioiden työnjohdon parissa on koulutuksille, joissa systematisoiden eritellään epätoden alalajit tavallisesta valehtelusta minän puolustuskeinojen kautta muistin vääristymisiin ja psykoottisiin deluusioihin. Teema olisi hyödyksi myös osana lääketieteen opintoja jo koulutuksen alkuvaiheissa.