Rutkasti lisää stressiä?

Opintie tuntuu muuttuvan aina vaan haastavammaksi, kilpaillummaksi ja edellyttävän yhä enemmän suunnitelmallisuutta.

Muutos on usein kirosana. Vanha tuttu on turvallista, ja on liiankin helppoa todeta, että "aina ennenkin on tehty näin". Olen seurannut erikoistumisuudistukseen liittyvää uutisointia kiinnostuksella. Ajatus on mielekäs. On silkkaa hulluutta ylikouluttaa erikoislääkäreitä työttömiksi. Vasta aika näyttää, mitä uudistus tuo tullessaan, mutta haluan uskoa, että sillä saavutetaan jotakin hyvää.

Innostuin tekemään erikoisalani.fi-sivuston testin selvittääkseni, mikä erikoisala minulle sopii. Juuri erikoislääkäriksi valmistuvana, vuosien työkokemuksen jälkeen minun oli helppo aavistaa, minkälaiset vastaukset johtaisivat testissä toivomaani lopputulokseen. Entä ne vastavalmistuneet, joiden ainoa käsitys eri erikoisaloista perustuu perusopetuksen opintokokonaisuuteen? Ei ole varmasti aivan yksinkertaista ymmärtää, minkälaiseen työhön on sopivin, puhumattakaan siitä, mitä elämässä ylipäätään haluaisi tehdä.

Erikoisalan valinta on monelle yrityksen ja erehdyksen tie, jossa sattumalla on suuri osuutensa. Päämäärättömyyttä voi kutsua toisella nimellä elämänkokemukseksi, ja yleensä sen kerryttäminen viisastuttaa ihmistä kokonaisvaltaisesti. Toivottavasti erikoistumisuudistus sallii vastavalmistuneille itsensä etsimiseen liittyvän haahuilun tulevaisuudessakin.

Perusopintojaan aloittelevat opiskelijat repivät hiuksia päästään kilpailun alkaessa jo ensimmäisenä opiskeluvuotena. Kahvipöytäkeskustelut lietsovat paniikkia, ja rikkinäinen puhelin suoltaa väärää tietoa pystyyn nousevista urateistä. Väitöskirjaprojekteista kilpaillaan jo preklinikkavaiheessa; ennen kuin tiedetään haaveiden urapolusta mitään. Tempoilu tuntuu järjettömältä, mutta mistäpä minä tiedän, mitä olisin itse vastaavassa tilanteessa parikymmentä vuotta sitten tehnyt. Tuskin olisin uskonut mentorin sanoihin "te ehditte vielä" sen enempää kuin nämä nuoretkaan. Sillä eihän kukaan tiedä, kuinka kiire oikeastaan on.

Lisääntyvä kilpailu tekee hallaa kollegiaalisuudelle. Toki kautta aikojen joukosta on löytynyt kyynärpäätaktiikan käyttäjiä, jotka vähät välittävät yhteistuumin sovituista pelisäännöistä tai uhraavat ajatustakaan toisten oikeudelle oppia tekemään haluttuja toimenpiteitä. Kurssikaverieni henkinen paini pleuradreenin laiton äärellä näyttää nykyvalossa typeryyden ruumiillistumalta, mutta siinä hetkessä kaksi kirurgisesti orientoitunutta pojankloppia eivät nähneet yhtä toimenpidettä pidemmälle. Erikoistuva lääkäri on monesti toiselle susi lampaan vaatteissa, eikä kilpailun lisääntyminen varmasti helpota asiaa.

Yhdeksi uudistuksen kulmakivistä mainitaan avoimuus. Parhaimmillaan avoimuus lisää tyytyväisyyttä ja yhteisön hyvinvointia; sitähän meistä suuri osa peräänkuuluttaa myös työpaikoillemme. Kähmintä suljettujen ovien takana ja pöydän alta jaettavat paikat ovat tuntuneet aina epäreiluilta ja herättäneet valtavirrassa katkeruutta. Avoimuus on aatteena mitä jaloin, mutta käytännössä tarjonnee erikoistumispaikkakilpailuun joutuvalle nuorelle lääkärille rutkasti lisää stressiä.

Kokonaisuuden kannalta järkevintä on valita tehtävään sopivin. Erikoistumisuudistus jättää haastattelulle suuren prosentuaalisen painoarvon. Kuitenkin, haastattelija antaa mitä suurimmalla todennäköisyydellä oman persoonansa ja henkilökemian vaikuttaa lopputulokseen. Monelle on lohdullista tietää, että pelkkä väitöskirja ei takaa valmista tietä toivotulle erikoisalalle. Kokonaan toinen kysymys on, voiko enää ilman väitöskirjaa päästä suosituimmille erikoisaloille?

Muuttuvassa maailmassa huokaisen tämän tästä syvään. Onneksi olen ehtimässä pois jaloista, sillä opintie tuntuu muuttuvan aina vaan haastavammaksi, kilpaillummaksi ja edellyttävän yhä enemmän suunnitelmallisuutta. Erikoistumaan pääseminen olisi kohdallani epävarmaa, ja uudistuvasta erikoislääkäritentistä olisi entistä vaikeampaa päästä läpi. Ihminen peilaa itseään vallitsevaan ympäristöönsä. Saavutuksistaan suurta mölyä pitäviä riittää joka yksikössä, ja he saavat tavallisen tallaajan uskomaan taitojensa olevan riittämättömiä ja edessä olevien haasteiden loputtomia.

Totuus lienee kuitenkin se, että joukoissamme tuskin on älykkyyden ja pystyvyyden suhteen suurtakaan hajontaa. Ahkeruus ja kunnianhimo sekä tietoiset valinnat meidät viime kädessä erottavat toisistaan. Siksi toivon ämpärikaupalla kyvykkyyttä niille, jotka ottavat vastuulleen erikoistumispaikkojen jakamisen. En usko heidän olevan yksinkertaisen tai helpon tehtävän edessä.

Pauliina Paananen

Kirjoittaja on turkulainen anestesiologiaan erikoistuva lääkäri.