Lehti 14: Ajan­kohtai­sta 14/2005 vsk 60 s. 1514 - 1516

Uskonto auttaa kohtaamaan ja käsittelemään katastrofeja

Helsingin hiippakunnan metropoliitta Ambrosius katsoo oikeastaan kaiken teologian olevan jossain mielessä katastrofiteologiaa.

Hengellisen ajattelun ja kokemusmaailman yksi keskeinen ulottuvuus on se, että se auttaa kohtaamaan katastrofeja ja käsittelemään niitä. Usein syvälliseen elämänymmärrykseen ja -tulkintaan sisältyy paljon ennaltaehkäiseviä ulottuvuuksia varsinkin silloin, kun on kysymys oman henkilökohtaisen elämän katastrofeista, Ambrosius toteaa.

Nyt ihmiset eivät tunnista todellisuuttaan aivan samaksi kuin viime joulun alkaessa. Ikään kuin suuri aalto olisi hyökynyt koko tuntevan maailman yli. Ennen viime tapaninpäivää todellisuutta hahmotti käsite 9/11, kun nyt tilalla on Kaakkois-Aasian tsunami. Aikaisemmalla tuholla oli selvät osapuolet, kaksi keskenään taistelevaa maailmankuvaa, mutta maanjäristystä seuraavat hyökyaallot eivät jakaneet maailmaa samalla tavalla.

Kärsimyksellä ei ollut inhimillistä aiheuttajaa. Tuho tuli maailman sisältä eikä maapallon rakenteessa ole valitusosoitetta. Metropoliitta Ambrosius ei halua väheksyä onnettomuutta ja sen merkitystä, mutta hän muistuttaa, että 1900-luvun sodissa ja väkivaltaisuuksissa tuhottiin 170 miljoonaa ihmistä.

- Mielestäni kysymykseen, miksi näin tapahtui tai miksi Jumala tämän salli, ei ole mitään vastausta inhimillisesti katsoen. Meidän täytyy ihmisinä tulla toimeen sen kanssa, että luonnonkatastrofeja tulee. On hyvä, jos kehitämme rakenteita ja malleja niiden eliminoimiseksi ja vaikutusten pienentämiseksi, mutta koskaan niitä ei voida kokonaan poistaa.

Hänestä uskontojen ja erilaisten filosofisten perinteiden maailmankatsomukset ja elämännäkemykset luovat valmiuksia kohdata erilaisia ongelmia kuten suuria katastrofeja.

- Vaikka uskonto ei anna lopullista selitystä, niin sen pitäisi kuitenkin valmistaa ihmisiä jo etukäteen elämän erilaisiin kriiseihin ja käännekohtiin kuten sairauteen, konkurssiin ja kuolemaan, koska jokaisella syvällisellä maailmankatsomuksella - olipa se sitten uskonnollinen tai filosofinen - pitää olla seurauksia sille, miten jäsennämme maailmaa ja käsittelemme sellaista, jota emme voi rationaalisesti ymmärtää ja johon emme voi vaikuttaa, Ambrosius sanoo.

Kaakkois-Aasian hyökyaallot veivät mennessään myös paljon eurooppalaisia, joten sen vaikutus ulottui myös vauraaseen läntiseen maailmaan eikä se jäänyt vain kaukaiseksi onnettomuudeksi. Tuhon ja kuoleman kuvat täyttivät tajuntamme kaikkialla maailmassa.

- En ole huomannut, että kukaan ortodoksi olisi kysellyt, että missä Jumala oli tai oliko se hänen aiheuttamansa. Kaikissa niissä kirkoissa ja uskonnoissa, joissa on vahva näkemys iankaikkisuudesta ja kokemus tuonpuoleisuudesta, myös Jumalan läsnäoleva vaikutus nähdään muulla tavoin kuin kysymyksenä siitä, onko Jumala henkivakuutus konkurssin tai kriisin kohdalla.

Hyötynäkökulma aikansa elänyt

Metropoliitta Ambrosiuksesta uskonto ei vastaa katastrofien aiheuttamiin kysymyksiin samalla tavalla kuin lääketiede tai psykiatria. Ihmisyyden kannalta kärsimyksellä, sairaudella ja kuoleman kohtaamisella on jotain ainutkertaista kerrottavaa, jolloin uskonnon perusluonne Jumalan kohtaamisena ja läsnäolona sekä myös ihmeenä ja lahjana säilyy. Tällöin Jumalasta ei tule osa symbioottista tapaa käsitellä olemassaoloamme.

- Uskonnon tapa vastata näihin kysymyksiin ei ole on/off-linjalla olevan tietoisuuden tai rationaliteetin tasolla. Uskonto on aistimista ja tuntemista paljon syvemmällä ja kokemuksellisemmalla tasolla. Tämä näkyvä maailma ei ole kaikki, vaan todellisuudessa on olemassa paljon enemmän. Myös kuoleman kohdalla katsotaan ajallista elämää ainutkertaisuuden näkökulmasta, ja uskonnollisella ihmisellä on usein hyvin intuitiivista näkemystä ja kokemusta, joka kuuluu osana ihmisyyteen. Tämä kuluva aika ja fyysinen maailma on vain yksi olemassaolon muoto, Ambrosius sanoo.

Tämä tuli hänen mielestään hienolla tavalla esille Kaakkois-Aasiassa, kun buddhalaiset auttoivat kärsiviä rintarinnan yhdessä kristillisten kirkkojen edustajien kanssa.

- On hyvin kiinnostavaa, että Aasian suurissa uskonnoissa ja meidän omassa hengellisessä perinteessämme on rinnakkaisella tavalla esillä kysymys ihmisen universaalisesta olemassaolosta ja kohtalosta sekä evoluutiomme mahdollisuuksista - jos yksityisinä ihmisinä ja yhteisöinä sitoudumme oikealla tavalla ja ponnistelemme jakamisen, kehityksen ja hyvyyden suuntaan maailmanlaajuisesti.

Ambrosiuksesta on selvää, että yksipuolisesti hyötynäkökulmia painottava ihminen on tullut tiensä päähän. Hän näkee toivoa siitä, että uusi eettinen ja luova ihminen voi syntyä katastrofin pedagogisessa jälkiaallokossa. Futurologit ovat ennustaneet uskonnon nousua yhdeksi megatrendiksi jo lähes sukupolven ajan, ja katastrofin aiheuttama "kolaus" ja maailmanlaajuinen valtaisa auttaminen ja huolenpito antavat syytä toivoon.

- Seuraan globaalin ajattelun kehitystä Kirkkojen maailmanneuvostosta käsin, ja vaadimme yhä painokkaammin esimerkiksi köyhimpien maiden velkojen anteeksiantamista. Uutta henkistä ja hengellistä tietoisuutta on syntymässä ja toivottavasti annamme sille tilaa omassa ajattelussamme ja toiminnassamme. Tietenkään tällaista kärsimystä ei voi kenellekään toivoa, mutta sen kautta voimme asettaa oman elämämme laadullisia tekijöitä tärkeysjärjestykseen emmekä olla vain virran vietävinä. Olemme eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin "oman lentokoneemme ohjaimissa", mutta se vaatii myös paljon nykyistä vahvempaa elämännäkemystä ja eettisyyttä, jotta selviydymme ja osaamme navigoida tällaisessa maailmassa. Toivon, että toisten ihmisten auttamisen mentaliteetti jäisi pysyväksi osaksi elämäämme eikä se olisi vain hetkellistä, Ambrosius painottaa.

- Jos elää hyvää elämää ja perusasiat ovat kunnossa, niin se on yksi tärkeä tapa valmistautua elämän odottamattomiin tapahtumiin. Alkaen siitä, että testamentti on kunnossa. Tai jos tiedän tapaavani läheisiä ihmisiä viimeistä kertaa, niin en hölötä tyyliin hyvää päivää ja kirvesvartta, vaan jokainen antamani sana on helmi. Eihän katastrofeista ole mitään "hyötyä", jos emme kasva niiden kautta ihmisinä. Tällä pohdiskelulla tulisi olla suhde myös niihin elämäntapakysymyksiin, joiden kanssa jokainen ihminen painii muun muassa kuluttamisen, ajankäytön, hiljentymisen, lukemisen, lähimmäisen kohtaamisen ja siinä jakamisen suhteen.

Ihminen yksi kokonaisuus

Metropoliitta Ambrosius arvelee, että onnettomuuden uhrit tai heidän lähiomaisensa tarvitsevat jonkinlaista lyhytterapiaa tai hengellistä hoitoa ja tukea - useimmiten molempia.

Lue myös

- Tällaisten onnettomuuksien käsitteleminen - kutsutaanpa sitä millä nimellä hyvänsä - ihmisten kanssa on erittäin tärkeätä. Jos emme prosessoi kipeitä kokemuksiamme, niin ne kapseloituvat helposti sisimpäämme ja voivat vaivata siten hyvin pitkään. Surutyötä ei voi jättää tekemättä.

Ambrosiukselle Kaakkois-Aasian katastrofi oli järkyttävä tapahtuma eikä hän ole vieläkään turtunut päivälehtien uutisointiin, sillä jokainen suuri katastrofi on ainutlaatuinen. Se panee hänet pappina ja piispana katsomaan ihmisen rajallisuutta ja ainutkertaisuutta peilistä niin yksittäisen ihmisen kuin koko maapallon kannalta.

- Jumalalla on vain meidän kätemme. Papilla on omat taitonsa ja lääkärillä omansa, ja kumpaakin varmasti tarvitaan. Lääkärit ovat omassa työssään hyvin konkreettisesti Jumalan ihmisrakkauden toteuttajia. Lääkärin tekemässä parantamisessa ja ihmisten auttamisessa on syvällisestä hengellisestä näkökulmasta katsoen aina myös näkymätön kolmas läsnä. Vaikka suuri osa ihmisten henkisestä hoidosta on jäänyt muiden ammattiauttajien kuten psykologien, psykiatrien ja omalääkäreiden harteille, niin ihminen on kuitenkin syvässä mielessä yksi ehyt kokonaisuus, Ambrosius muistuttaa.

Vaikka kirkonmiesten intressi on usein yksipuolisesti keskittynyt ajan rajan tuolle puolen sielun pelastuksen kysymyksiin ja lääkäri hoitaa ruumista, niin kuitenkin heitä molempia kutsutaan olemaan toisen ihmisen kanssakulkijoina ja auttajina.

- Ei ole kuitenkaan lääkäreiden vika, jos me ihmiset emme ole riittävästi osanneet kysyä laatukysymyksiä elämän prioriteeteista ja tarkoituksesta silloinkin, kun emme tarvitse lääkärin apua. Jos niitä olisi riittävästi pohdittu, niin elämän käännekohdissa ja sairauden kohdatessa selviäisimme helpommalla. Ne lääkärit ovat vahvoilla, jotka omassa elämässään ovat nämä kysymykset käsitelleet, sillä lääkärinvalan tehneinä he ovat Hippokrateen linjoilla riippumatta omista maailmankatsomuksellisista näkemyksistään. Jokaisen meidän kohdalla kyky ja valmius auttaa ja myötäelää on sidoksissa siihen, olemmeko itse hahmottaneet henkilökohtaisen näkökulmamme kärsimykseen ja sairauteen.

Lääkäriliitto Fimnet Lääkärilehti Potilaanlaakarilehti Lääkäripäivät Lääkärikompassi Erikoisalani Lääkäri 2030