in memoriam Eva Inkeri Hälikkä 31.12.1953-27.12.2005
Eva Inkeri Hokkanen syntyi Mikkelissä uudenvuoden aattona 1953 ja päätti koulunsa ylioppilastutkintoon Tampereella 1972. Saman vuoden syksynä alkoivat opinnot Turun yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa, josta hän valmistui lääkäriksi 1978. Siellä me neljä tutustuimme ja opimme tuntemaan opinnoissaan menestyvän, sydämellisen ja läheisensä lämpimällä tavalla huomioivan kurssitoverin. Hän uskoi ihmisiin ja tulevaisuuteen, rakasti kirjallisuutta ja musiikkia, tuolloin erityisesti Chopinin pianosävellyksiä. Hän piti myös leivoksista, emmekä me osalliset ole unohtaneet hänen leivoskestejään, kun jokainen hankki neljä lempileivostaan - ja söi sitten yhden kutakin lajia. Itselleen ominaisella ehdottomuudella hän uskoi myös rakkauden puhtauteen ja kaikenvoittavaan voimaan. Paljon tärkeämpää kuin ura ja saavutukset työelämässä oli Evalle puoliso ja perhe. Avioliiton hän solmi lentokapteeninsa Hannu Hälikän kanssa 1977. Perhe alkoi kasvaa, kun Markus syntyi 1978 Järvenpäässä, jonka terveyskeskuksessa Eva työskenteli vuosina 1979-1985. Perheen muutettua Nurmijärvelle työskenteli Eva Keravan ja Tuusulan Lääkärikeskuksessa. Aino syntyi 1980, Saara 1983 ja kuopus Pekka 1986, nyt kaikki jo omille jaloilleen kivunneita. Ennemminkin velvollisuudentunto kuin rakkaus lääketieteeseen ajoi hänet ylläpitämään ammattitaitoaan ja työskentelemään kodin ulkopuolella - niin vähän kuin mahdollista. Hän tunsi olleensa etuoikeutettu saadessaan opiskella lääkäriksi ja katsoi siten olevansa velkaa sen, että myös toimi ammatissaan. Perehdyttyään ratkaisukeskeiseen terapiaan, hypnoterapiaan, NLP- ja EMDR-menetelmiin ja hankittuaan psykoterapeuttipätevyyden hän koki löytäneensä omimman alueensa ja työskenteli kokopäivätoimisesti ensin Lääkärikeskus Citygreenissä ja sittemmin Sofianovassa. Laaja potilaspiiri löysi nopeasti potilaistaan hienotunteisuudella ja lämmöllä huolehtivan lääkärin. Hänen myötäelämisen kykyään ja ammattitaitoaan jäi moni kaipaamaan, mikä suruviestin jälkeen ilmeni lukuisista osanoton ilmaisuista. Erityisellä tavalla kuvaa Evaa perheen hänelle kovin rakas kesämökki lähellä Mikkeliä. Eva viihtyi siellä paremmin kuin kenties missään muualla. Mukavuuksia hän ei sinne halunnut eikä antanut periksi edes sähkön käyttökelpoisuudelle. Kesäöitten valo oli riittävä, ja iltojen pimetessä kynttilöiden lempeä loiste sekä takkatulen loimu. Neljän lapsen äitinäkin hän piti kiinni romanttisista periaatteistaan, jotka eivät välttämättä millään tavoin palvelleet käytäntöä. Erityisen tärkeää oli Evalle myös suhde Luojaansa. Usko, sen harjoitus, Jumalan läsnäolo ja lupaus armosta olivat hänelle luonnollinen osa elämää, niin arjessa kuin pyhässä: hiljentyminen Valamossa, aamumessut, jumalanpalvelus, rukouspiirit, seurakuntayhteys, pysähtyminen perimmäisten kysymysten äärelle. Se ei estänyt häntä kuitenkaan osallistumasta myös varsin tavanomaiseen kanssakäymiseen ystävien kesken. Hän ei koskaan tyrkyttänyt vakaumustaan, mutta omasi harvinaisen kyvyn iloita ystävän onnesta, saavutuksista ja läsnäolosta. Ystävistä hän itselleen ominaisella tavalla näki vain hyvät piirteet ja ominaisuudet ja koki puutteellisuudenkin vain mahdollisuutena kasvaa. Muistamme hänestä hymyn ja helisevän äänen sekä kiihkeän ehdottomuuden, uskollisuuden ystävänä. Muistamme kyvyn nähdä hyvä ja tuoda se esille ja kyvyn elää aidosti toisille arvoa antaen. Eva väsyi syntymäpäivänsä kynnyksellä 27.12.2005. Rakkaus ei kuole, vaikka sen muoto muuttuu. Kuten nyt Sinä, joka valonsäteenä kuljet kohti Luojan syleilyä. On ainut toivo, uskallus tulesta tuleen vaellus - tulessa tulen lunastus. (T.S. Eliot, suom. S Kallio-Visapää)
