50 vuotta eläinlääkärikoulutusta Suomessa
Eläinlääketieteellinen korkeakoulu viettää tänä vuonna 50-vuotisjuhliaan ristiriitaisissa tunnelmissa. Huolimatta lähes koko historiaansa leimanneista resurssiongelmista ja hajasijoitushankkeista korkeakoulu on pystynyt tuottamaan korkeatasoisia eläinlääkäreitä maamme tarpeisiin ja kehittämään alan tutkimusta. Juhlavuotta varjostaa elokuun alussa tapahtuva itsenäisen korkeakoulun lakkauttaminen ja sen liittäminen uudeksi tiedekunnaksi Helsingin yliopistoon.
Ennen eläinlääkärikoulutuksen aloittamista Suomessa alan koulutus hankittiin useimmiten Tukholmasta, Kööpenhaminasta, Tartosta tai Saksasta. Oman koulutuksen käynnistämistä oli tosin ehdotettu useaan otteeseen 1700-luvun lopulta lähtien, sillä Suomessa vallitsi jatkuvasti pula eläinlääkäreistä. Toisen maailmansodan aikana eläinlääkinnän tila paheni entisestään, kun suuri osa eläinlääkäreistä oli rintamalla ja ulkomailla opiskelu oli sodan sekä valuuttapulan takia vaikeutunut.
Heinäkuussa 1945 eduskunta hyväksyi lain Eläinlääketieteellisen korkeakoulun perustamisesta. Asetuksen mukaan koulutus oli tarkoitus järjestää kandidaattitasoon saakka Suomessa, minkä jälkeen opinnot oli suoritettava päätökseen Tukholman eläinlääkärikorkeakoulussa
Uuden korkeakoulun toiminnan käynnistäminen osoittautui sodanjälkeisissä oloissa hyvin hankalaksi. Elettiin pula-aikaa eikä koulun rakentamiseen tai sen opettajien kouluttamiseen ollut määrärahoja. EKK joutui vuokraamaan tiloja eri puolilta Helsinkiä. Ammattikirjallisuudesta oli ankara puute, jota jonkin verran helpotti se, että Suomen Eläinlääkäriyhdistys (sittemmin Eläinlääkäriliitto) lahjoitti korkeakoululle kirjastonsa vuonna 1946.
Koulun sijaintipaikasta käytiin monia kiistoja, vaikka sille oli jo vuonna 1932 alustavasti varattu tontti "Sörnäisten kuritushuoneen käyttämättä olevalle jättömaalle". Käytännön rakennustoimiin päästiin vasta aivan 50-luvun lopussa, ja 60-luvun alkuvuosina valmistui suurin osa EKK:n nykyisistä tiloista. Töitä hidasti niiden teettäminen osittain vankityövoimalla. Opetusmahdollisuuksia paransi kuitenkin Mäntsälässä sijaitsevan Hautjärven kartanon saaminen opetus- ja koetilaksi vuonna 1956.
Korkeakoululle luvattujen virkojen perustaminen eteni hitaasti valtion jatkuvan rahapulan takia. Vielä 50-luvun puolivälissä EKK:lla oli vain neljä varsinaista professoria. Puutteellisten tilojen ja opetusresurssien takia opiskelijat joutuivat 60-luvun alkupuolelle asti suorittamaan osan tutkinnostaan ulkomailla. Ensimmäiset Suomessa kokonaan opiskelleet eläinlääkärit valmistuivat vuonna 1968.
Toistuva siirtouhka
Opetus oli tuskin saatu käynnistymään uusissa tiloissa, kun jo kysymys EKK:n siirtämisestä väläytettiin ensi kertaa esiin korkeakoululaitoksen suunnittelukomitean mietinnössä 1960-luvun puolivälissä.
70-luvulla Suomen korkeakouluelämässä hallitsivat hajasijoituksen aatteet. Etelä-Pohjanmaan maakuntaliitto teki aloitteen EKK:n sijoittamisesta Seinäjoelle. Hajasijoituskomitea ehdotti vuonna 1974 korkeakoulun siirtämistä Kuopioon. EKK:ssa ei vielä tuolloin osattu ottaa uhkaa kovin vakavasti eikä uskottu, että se voisi todella koskea uusissa tiloissaan toimivaa kokonaista korkeakoulua.
Vähitellen hajasijoituskeskustelu alkoi kuitenkin vakavasti haitata EKK:n elämää. Kysymys oli jatkuvasti esillä vieden henkilökunnan aikaa ja energiaa muilta tehtäviltä, ja toisaalta tilanteen epävarmuus jäädytti korkeakoulun rahoituksen. EKK:n väki vastusti siirtoa ja Eläinlääkäriliitto osallistui kampanjaan kirjelmin, tiedotustilaisuuksin sekä vetoamalla poliitikkoihin.
Vuonna 1977 valtionneuvosto teki periaatepäätöksen EKK:n yhdistämisestä Kuopion korkeakouluun, mutta hanke viivästyi sen vuoksi, ettei Kuopiossa ollut valmiina sopivia tiloja eikä valtiolla ollut varoja niiden rakentamiseen. Siirtosuunnitelmien kehittelyä kuitenkin jatkettiin, vaikka uudelleensijoituksen kalleus alkoi jo hirvittää päättäjiä. Epävarmuutta jatkui vuoteen 1983 asti, jolloin valtioneuvosto perui päätöksensä ja totesi eläinlääketieteen opetuksen jatkuvan Helsingissä.
Hajasijoitusuhan poistuttua korkeakoulun toiminta alkoi hiljalleen palautua uomiinsa ja sen rahoitusta vahvistettiin. Tutkimustoiminta laajeni, väitöskirjoja valmistui runsaasti ja kansainväliset yhteydet lisääntyivät.
Rauhallista kehityskautta ei kestänyt pitkään, vaan 90-luvulla oli edessä uusi, entistä kovempi kamppailu EKK:n sijaintipaikasta. Tällä kertaa kiistan laukaisi hammaslääkärien ylituotanto, minkä vuoksi Kuopion hammaslääketieteen opetus haluttiin lopettaa. Korvaukseksi tästä menetyksestä poliitikot tarjosivat Kuopion yliopistolle eläinlääketieteellistä tiedekuntaa. Asia eteni nopeasti ja valtioneuvosto päätti kesällä 1992 EKK:n lakkauttamisesta.
EKK ryhtyi jälleen määrätietoiseen taisteluun olemassaolonsa puolesta. Opettajat ja opiskelijat vetosivat poliitikkoihin ja heitä kutsuttiin tutustumaan korkeakoulun toimintaan. Hanketta vastustavaan adressiin kerättiin lähes 100 000 kansalaisen nimet.
Yleinen mielipide ja EKK:n väen yksimielinen vastustus johtivat siihen, että valtioneuvosto joutui jälleen kesäkuussa 1993 perumaan periaatepäätöksensä.
Siirtohankkeen rauettua EKK:n toiminta jatkui rauhallisemmissa oloissa, mutta poliittisena kompromissiratkaisuna oli edessä liittyminen Helsingin yliopistoon, jota koskeva lakiluonnos laadittiin vuonna 1994. Itsenäisen korkeakoulun lakkauttaminen yhdessä valtion säästötarpeiden kanssa johtivat EKK:n resurssien rajuun leikkaamiseen. Parhaillaan korkeakoulu kamppailee näiden säästövaatimusten kanssa, jotka pakottavat sen vähentämään henkilös-töään noin neljänneksellä.
Muuttuva eläinlääkärikunta
Eläinlääkärikoulutus aloitettiin Suomessa huutavan eläinlääkäripulan helpottamiseksi, mutta koulutusvolyymin kasvusta huolimatta alalla on esiintynyt lähes jatkuvaa työvoimapulaa. Nykyisin eläinlääkärin ammatti lienee ainoa akateeminen ala, jolla ei juuri esiinny työttömyyttä.
1960-luvun alkuun asti korkeakouluun otettavien uusien opiskelijoiden määrä pysyi 20:n tasolla. Sen jälkeen sisäänottomäärää on vaiheittain noustettu ja nykyisin opinnot aloittaa 50 nuorta vuodessa. Eläinlääkäriliitto on pyrkinyt hillitsemään koulutusvolyymin paisumista, jotta uhkakuvat työttömyydestä eivät toteutuisi. Yksityisten eläinklinikkojen määrän kasvu 80-luvulta alkaen ja alan naisvaltaistuminen ovat vaikuttaneet siihen, että työllisyystilanne on pysynyt hyvänä.
Vuonna 1946 aloittaneella ensimmäisellä kurssilla oli miehiä 13 ja naisia 2. Hakijoissa oli kuitenkin tyttöjä lähes yhtä paljon kuin poikia, mutta valinnassa suosittiin tarkoituksellisesti miehiä, koska heidän katsottiin soveltuvan paremmin alalle. Sen johdosta tyttöjen into hakeutua koulutukseen laantui pian, kunnes alkoi uudelleen 60-luvulla nousta. 70-luvulla naisten osuus opiskelijoista kasvoi voimakkaasti ja tällä hetkellä se on jo yli 80 %. Maalaispoikien sijasta ammattiin hakeutuvat nyt kaupunkien eläinrakkaat tytöt.
Eläinlääkäreitä on Suomessa nykyisin noin 1 250. Kunnan- ja kaupungineläinlääkäreitä on yhteensä runsaat 400 ja yksityispraktiikkaa pitää yli 200 eläinlääkäriä. Loput toimivat mm. opetuksen ja tutkimuksen parissa, teollisuudessa sekä elintarvike- ja ympäristövalvonnan tehtävissä.
Kansainväliset vertailut osoittavat Suomen Eläinlääketieteellisen korkeakoulun sijoittuvan Euroopan parhaiden joukkoon. Noin kymmenesosa eläinlääkäreistä suorittaa tohtorin tutkinnon ja väitöskirjoja on koulun historian aikana syntynyt satakunta. Vuonna 1989 perustettu erikoistumisjärjestelmä tarjoaa eläinlääkäreille mahdollisuuden spesialisoitua viidelle eri alalle. Kansainvälinen opetus- ja tutkimusyhteistyö on ollut vilkasta varsinkin viime vuosina.
50-vuotisjuhlansa kunniaksi Eläinlääketieteellinen korkeakoulu on julkaissut historiikin "Vanhan tieteenalan nuori korkeakoulu, EKK 1945-1995" (kirj. Outi Karemaa), johon tämä artikkeli pääosin perustuu.
