Työpaikkaväkivalta lääkärin työssä

Työterveyslaitoksen pian julkaistavan Työ ja terveys 2009 -haastattelututkimuksen mukaan työpaikkaväkivalta on Suomessa lisääntynyt, erityisesti sosiaali- ja terveysalalla. Työpaikkaväkivalta voidaan ilmiönä jakaa fyysiseen väkivaltaan, väkivallan uhkaan ja henkiseen väkivaltaan. Vaikka sanallinen loukkaaminen ei yleensä ole uhka työntekijän fyysiselle terveydelle tai turvallisuudelle, se saattaa aiheuttaa uhriksi joutuneelle mielenterveydellistä haittaa ja vaikuttaa kielteisesti työpaikan ilmapiiriin myös laajemmin (1,2). Työturvallisuuslaissa (738/2002) työnantaja velvoitetaan työntekijää työssä uhkaavan vaaran selvittämiseen ja arviointiin sekä toimenpiteisiin ilmeisen väkivallan uhkan ja työntekijän terveydelle haittaa aiheuttavan häirinnän ehkäisemiseksi.

Lääkäreiden työoloja ja terveyttä on selvitty kyselytutkimuksilla vuosina 1986, 1997 ja 2006 (3,4). Lisäksi vuoden 2005 lääkärikyselyssä selvitettiin fyysisen väkivallan esiintyvyyttä (5). Työpaikkaväkivallan käsitteen kehittymistä kuvaa se, että ensimmäisessä tutkimuksessa aihetta ei käsitelty lainkaan, toisessa vain fyysisen väkivallan osalta ja vasta viimeisessä myös henkisen väkivallan osalta.

Lääkärin ammatti kuuluu työpaikkaväkivallan riskiammatteihin (2). Väkivaltaa tai sillä uhkailua kokeneiden samoin kuin väkivallan selvänä vaarana työssään kokeneiden lääkärien suhteellinen osuus näyttäisi kuitenkin pienentyneen vuodesta 1997. Tuolloin 22 % lääkäreistä ilmoitti kokeneensa fyysistä väkivaltaa tai sillä uhkailua viimeksi kuluneen vuoden aikana (19 % v. 2005 ja 14 % v. 2006). Väkivallan selvänä vaarana työssään kokevien osuus puolestaan oli 8 % vuonna 1997, kun se vuonna 2006 oli 4 %. Väkivallan selvänä vaarana kokevien osuus oli pienentynyt erityisesti terveyskeskuksissa, 14 %:sta 8 %:iin (ikä- ja sukupuolivakioitu %) (6). Trendien tarkasteluun tuovat epävarmuutta kyselyiden vaihtelevat vastausosuudet (74 % /1997, 57 % /2006) ja kysymysten hieman vaihteleva muotoilu. Vuoden 2005 lääkärikyselyn mukaan väkivaltainen käytös oli yleisintä päivystyksessä ja mielenterveystoimistoissa ja kohdistui useammin naisiin ja alle 35-vuotiaisiin lääkäreihin. Varsinaisen fyysisen väkivallan kohteeksi oli joutunut noin joka sadas lääkäri.

Siitä, mitkä tekijät ovat vaikuttaneet fyysisen väkivallan uhkan mahdolliseen vähenemiseen lääkärin työssä, ei ole tehty tutkimuksia. On kuitenkin ilmeistä, että erityisesti päivystyspisteissä ja muissa päihde- ja mielenterveyspotilaita hoitavissa toimipisteissä työturvallisuuteen on kiinnitetty yhä enemmän huomiota sen jälkeen, kun työturvallisuuslaki uudistettiin vuonna 2002. Terveyskeskusten myönteisen kehityksen yhtenä selityksenä voi olla päivystyksen keskittyminen ja yksin päivystämisen loppuminen (7).

Lääkärien työssään kokeman henkisen väkivallan ja epäasiallisen käytöksen esiintyvyydestä ei toistaiseksi ole tutkimuksellista seurantatietoa. Vuoden 2006 tutkimuksen mukaan tällaista kohtelua työssään oli nykyisin tai aiemmin kokenut 20 % lääkäreistä, 5 % tutkimusajankohtana. Fyysisen väkivallan aiheuttaja tai sillä uhkailija oli useimmiten potilas, mutta henkistä väkivaltaa lääkäriin kohdisti lähes neljässä tapauksessa viidestä työtoveri tai esimies.

Työpaikkaväkivallan suhteen - olipa se sitten fyysistä tai henkistä - pitää tavoitteena olla nollatoleranssi. Kaikissa terveydenhuollon toimipaikoissa tulee olla suositukset, toimintaohjeet ja suunnitelmat väkivaltatilanteiden ehkäisemiseksi ja hallitsemiseksi (8,9). Henkisen väkivallan osalta toimintamallit ovat erilaisia kuin fyysisen väkivallan osalta ja edellyttävät avointa, keskustelevaa ja asioihin tarttuvaa työskentelykulttuuria. Keskeisenä yhteistyökumppanina näiden toimintamallien juurruttamisessa voi toimia myös työterveyshuolto.