Urheilun aiheuttamat vaikeat selkäydinvammat Suomessa vuosina 1979-98 Onko meillä syytä huoleen?

Viime vuosina julkisuudessa on herännyt keskustelua urheilun aiheuttamista vaikeista selkäydinvaurioista jääkiekossa vammautuneiden huipputason pelaajien vuoksi (1). Vaikean selkäydinvamman aiheuttama elämänmuutos on kova isku kenelle tahansa, eivätkä urheilijat tee tähän poikkeusta (2). Tästä syystä halusimme selvittää, kuinka paljon Suomessa todellisuudessa tapahtuu urheilun aiheuttamia vaikeita selkäydinvaurioita ja poikkeaako määrä olennaisesti muiden maiden vastaavista arvioista (3,4,5,6). Lisäksi halusimme tietoa siitä, poikkeaako urheilussa selkäydinvamman saaneiden ikä- ja sukupuolijakauma tai vamman taso jollain tavalla muilla mekanismilla selkäydinvaurion saaneista. Mielenkiintomme kohdistui myös siihen, mitkä lajit ovat selkäydinvammaa ajatellen vaarallisimpia ja olisiko vamman syntyä mahdollista estää jollakin tavoin.

AINEISTO JA MENETELMÄT

Tutkimus oli osa laajempaa retrospektiivista tutkimusta, joka suoritettiin käymällä läpi kaikkien vuosina 1979-98 Invalidiliiton Käpylän kuntoutuskeskuksessa kuntoutettujen tai selkäydinvammapoliklinikalla käyneiden selkäydinvammaisten sairauskertomukset (n = 1 103) (7). Tutkimuksessa ei siis ole otettu huomioon akuuttivaiheessa menehtyneitä tai muissa kuntoutuslaitoksissa kuntoutettuja selkäydinvammaisia. Sairauskertomusten perusteella selvitettiin vammautuneen ikä, sukupuoli, vammamekanismi ja vamman taso, jonka osalta pyrittiin käyttämään American Spinal Injury Associationin mukaista jaottelua: osittainen (B, C, D) tai täydellinen (A) tetraplegia tai paraplegia (8,9). Joidenkin liikuntamuotojen kohdalla oli vaikea määritellä, onko kyse urheilusta vai ei. Esim. sukeltamisesta aiheutuneita selkäydinvammoja ei otettu mukaan, koska varsinaisessa urheilussa ei niitä ole Suomessa syntynyt. Näin ollen sukeltamalla selkäydinvaurion saaneita henkilöitä ei laskettu mukaan urheilussa vammautuneisiin. Polkupyöräilyn ja moottoriurheilun osalta mukaan urheiluvammoihin laskettiin vain kilpailuissa tai lajia harjoiteltaessa syntyneet vammat, ja muutoin ne sisällytettiin liikenteessä syntyneisiin selkäydinvaurioihin. Sen sijaan kaikki hiihdossa ja laskettelussa syntyneet selkäydinvammat luokiteltiin urheiluvammoihin.

TULOKSET

Urheilun aiheuttamia selkäydinvammoja oli 43 (3,9 %), joista miehillä oli 41 (95,3 %) ja naisilla 2 (4,7 %) (taulukko 1). Koko aineistossa miehiä oli 902 (81,8 %) ja naisia 201 (18,2 %), joten urheiluvammojen osalta miehet olivat yliedustettuja. Viisivuotiskausittain tarkasteltuna vammautuneiden lukumäärät jakautuivat seuraavasti: 1979-83: 7, 1984-88: 13, 1989-93: 15 ja 1994- 98: 8. Lajikohtaisesti eniten vammoja syntyi moottoriurheilussa, jonka piirissä vammautuneita oli 15 (34,9 %) (taulukko 2). Seuraavina tulivat joukkueurheilulajit (jääkiekko ja kaukalopallo; n = 10) ja hiihtolajit (murtomaahiihto ja laskettelu; n = 10). Kamppailulajeissa vammautui 3 (paini, judo ja karate) ja muissa lajeissa 5 (telinevoimistelu, sukkulaviesti, suunnistus, laskuvarjohyppy ja polkupyöräily).

Urheilussa vammautuneiden miesten iän keskiarvo oli 27,9 vuotta, mikä on selvästi matalampi kuin koko aineistossa, jossa se oli 36,4 vuotta. Naisten iän keskiarvo urheilussa vammautuneilla oli 36,5 vuotta, mikä oli sama kuin koko aineistossa. Lajikohtaisesti suurimmat iän keskiarvot olivat murtomaahiihdossa (39,7 vuotta) ja kaukalopallossa (36,0 vuotta). Urheilussa syntyneistä selkäydinvaurioista kaulaydinvaurioita oli 24 (55,8 %), joista osittaisia vammoja oli 16 (66,7 %). Koko aineistossa kaikkien kaulaydinvaurioiden osuus oli 48,2 % ja näistä oli osittaisia 62,9 %. Suhteellisesti eniten tetraplegioita syntyi joukkueurheilussa eli jääkiekossa (6/7) ja kaukalopallossa (2/3).

POHDINTA

Tutkimuksemme tarkoitus oli selvittää urheilussa syntyneiden selkäydinvammojen epidemiologiaa Suomessa Invalidiliiton Käpylän kuntoutuskeskuksen potilasaineiston perusteella. Koska Invalidiliiton Käpylän kuntoutuskeskus on käytännössä ainoa maassamme toimiva selkäydinvammaisten varhaisvaiheen kuntoutuslaitos, antaa aineistomme lähes täydellisen kuvan vaikean selkäydinvamman epidemiologiasta Suomessa. Osoituksena aineiston edustavuudesta mainittakoon, että tutkimuksemme löysi 7/8 jääkiekkoilijaa verrattuna kattavampaan ruotsalaisten ja suomalaisten yhteistyönä tekemään tutkimukseen (10).

Suomessa urheilun aiheuttamien selkäydinvammojen osuus kaikista traumaattisista selkäydinvaurioista on 3,9 %, mikä on melko pieni luku verrattuna muiden maiden vastaaviin arvioihin. Esimerkiksi Tanskassa urheiluvammojen osuus on 6 %, Japanissa 5,5 %, Fiji-saarilla 10,7 % ja Novosibirskissa 9,7 % (3,4,5,6). Tarkasteltaessa vammojen lukumääriä lajikohtaisesti huomataan, että erot eri maiden välillä ovat suuria. Tämä johtunee siitä, että eri puolilla maailmaa harrastetaan ilmasto-oloista ja yhteiskunnallisista olosuhteista riippuen erilaisia urheilulajeja. Niinpä esimerkiksi Fiji-saarilla kaikki urheilun aiheuttamat selkäydinvammat ovat syntyneet rugbyn tai jalkapallon piirissä ja Novosibirskissa vammojen syynä on voimistelu tai paini (5,6). Suomi on maailmalla tunnettu moottoriurheilun, jääkiekon ja murtomaahiihdon maana, joten meillä vammautumisia tapahtuu eniten näissä lajeissa. Sen sijaan meiltä puuttuvat kokonaan mm. trampoliinin, vuorikiipeilyn ja erilaisten jalkapallolajien aiheuttamat vammat (3,11,12).

Suurin osa Suomessa urheilussa vammautuneista on miehiä (95,3 %) ja muualta maailmasta saadut tutkimustulokset ovat samansuuntaisia (4,5). Tämä selittynee sillä, että miehet harrastavat kaikkialla maailmassa enemmän urheilua kuin naiset. Selitystä tukee myös havaintomme, että Suomessa urheilussa selkäydinvamman saaneet naiset ovat vammautuneet vasta 1990-luvulla naisten urheiluharrastuksen lisääntyessä. Lisäksi miesten harrastama urheilu on usein fyysisesti rajumpaa kuin naisten. Aineistomme mukaan urheilussa vammautuneet ovat keskimäärin nuorempia kuin muulla tavoin selkäydinvamman saaneet. Tähän lienee syynä se, että urheilua harrastetaan eniten juuri nuoruudessa. Poikkeuksen tähän tekevät murtomaahiihdossa vammautuneet, joiden iän keskiarvo oli 39,7 vuotta. Myös kaukalopallossa vammautuneet olivat keskimääräistä vanhempia (iän keskiarvo 36,0 vuotta), mikä herättää kysymyksen siitä, onko kyseisessä lajissa kiinnitetty tarpeeksi huomiota turvallisuustekijöihin myös amatööripuolella.

Murtomaahiihdon osalta huomattavaa on, että vammautumiset painottuvat yhtä tapausta lukuun ottamatta 1970- ja 1980-luvuille. Vammautumisinsidenssin pieneneminen kertonee hiihtoharrastuksen vähenemisestä ja latuolosuhteiden parantumisesta maassamme.

Yksittäisistä lajeista eniten selkäydinvammoja on syntynyt motocrossissa (n = 8), ja suurin osa niistä on rinta- tai lannerankavammoja (6/8). Harrastajamäärän ollessa selvästi vähäisempää kuin esimerkiksi jääkiekossa, on vammautuneiden lukumäärä suhteellisen suuri. Toisaalta suuri osa vammautumisista on tapahtunut muualla kuin valvotuissa kilpailu- tai harrastusolosuhteissa, joten sääntömuutoksilla olisi melko vähän vaikutusta vammautumisten estämiseksi.

Toiseksi eniten vammautumisia on tapahtunut kohua herättäneessä jääkiekossa (n = 7), ja lähes kaikki vammat ovat kaulaydinvammoja (6/7). Aikaisemmissa tutkimuksissa on todettu, että suurin osa jääkiekon aiheuttamista selkäydinvammoista syntyy selkään taklaamistilanteissa ja niinpä tähän tulisikin kiinnittää erityistä huomiota tuomarilinjaa pohdittaessa (10). Kanadassa on käyty keskustelua myös kapean kaukalon merkityksestä pelin kovuudelle ja selkäydinvammojen synnylle, mutta lienee mahdotonta tutkia onko syy kaukalossa vai pelaajien yleisissä asenteissa (13).

Kaiken kaikkiaan Suomessa urheilu aiheuttaa melko vähän selkäydinvammoja muihin maihin verrattuna, eikä meillä näin ollen ole syytä erityiseen huoleen. On tosin huomattava, että selkäydinvamma on niin traumaattinen kokemus vammautuneelle, että jokainen vamma tulisi mahdollisuuksien mukaan pyrkiä estämään. Urheiluvammojen kohdalla huomiota tulisi kiinnittää erityisesti alle 30-vuotiaisiin miehiin, koska suurin osa vammautuneista kuuluu tähän ryhmään. Huomioitavaa on myös se, etteivät läheskään kaikki vammautumiset tapahdu huippu-urheilun tasolla ja niinpä harrastelijoidenkin tulisi saada asiallista informaatiota selkäydinvammasta ja sen syntyä ehkäisevistä tekijöistä omassa lajissaan.

Yksittäisistä lajeista esiin nousee motocross, jossa vammautumisia tapahtuu edelleen tasaiseen tahtiin. Suhteutettaessa vammautuneiden määrää harrastajalukuihin voidaan havaita, että motocross on selkäydinvammainsidenssiä ajatellen vaarallisempaa kuin jääkiekko pienemmän harrastajamääränsä vuoksi. Tulisikin miettiä, olisiko jotakin tehtävissä motocrossin turvallisuutta ajatellen.

Jääkiekon osalta huomattavaa on se, että vammat ovat lähes kaikki tetraplegioita ja syntyvät selkään taklaamisesta. Sääntöjä onkin tiukennettu tältä osin, mutta tuomarit ainakin vielä viheltävät jäähyjä hieman aristellen, joten parannettavaa on. Myös jääkiekkoilijoiden säännöllistä niskalihasten harjoittamista on ehdotettu yhdeksi ehkäisymahdollisuudeksi ja joukkueiden tulisikin liittää se osaksi harjoitusohjelmaansa (13).

Lopuksi todettakoon vielä, että vaikka ehkäisymahdollisuuksia kuinka mietitään ja toteutetaankin, ei kaikkia selkäydinvammoja silti pystytä estämään tulevaisuudessakaan. On siten panostettava myös selkäydinvammaisten kuntoutuksen yleiseen kehittämiseen (14). Lisäksi muistettakoon, että myös selkäydinvammaiset henkilöt voivat saada nautintoa liikunnasta sen monissa eri muodoissa ja heille tulisikin antaa mahdollisuus soveltavan liikunnan kautta palata takaisin urheilun pariin (15,16).