Kohtaamisia
Kiireetön läsnäolo on parasta, mitä lääkäri voi vaikeissa tilanteissa tarjota, kirjoittaa Pauliina Paananen.
Etenevää lihassairautta sairastava pieni poika oli pneumonian hoidossa teho-osastolla. Sairauden ennuste oli lohduton. Uupunut isä istui hartiat lytyssä pojan vuoteen vierellä. Keskustelin päivystävän lääkärin ominaisuudessa miehen kanssa, ja koin olevani aivan liian suurissa saappaissa. En osannut sanoa mitään. Hitaasti peruutin nurkan taakse päivystäjän kämppään, istuin sängylle ja itkin katkerasti. Kohtaamista en unohda koskaan.
Hyvin harvoin jään miettimään arkisia potilas- ja omaiskontakteja ohikiitävää hetkeä kauempaa, mutta toiset ihmiset koskettavat enemmän kuin toiset. 70 vuotta naimisissa ollut pariskunta yhdessä vastaanotolla kuulemassa uutisia pitkälle levinneestä syövästä on yhtä lailla liikuttava näky kuin kuolemansairaan lapsen luovuttanut isä. Sairaalan seinät kätkevät sisälleen tunteiden koko kirjon. Lääkäri saa jakaa sekä potilaan että omaisten kanssa suuria iloja ja suruja; se on minulle yksi työni suurimpia rikkauksia.
Kanssakäyminen omaisten kanssa on merkittävä osa työtämme. Potilas on hoitotilanteissa keskiössä, mutta hänen lähipiirinsä vaikuttaa sekä käytökseemme että hoitopäätöksiimme. Potilas, jolla on vaativat omaiset, saattaa saada perusteellisemmin harkittua hoitoa kuin ne, jotka eivät osaa vaatia mitään. Olemme oppineet olemaan varuillamme; pyrimme väistämään valituksia ja kanteluita. Maailman muuttuessa yhteistyö omaisten kanssa on noussut aiempaa merkittävämpään asemaan, hyvässä ja pahassa.
Serkkutyttöni menetti pitkään syöpää sairastaneen äitinsä hiljakkoin. Vieras sairaalamaailma tuli perheelle viimeisinä kuukausina ja viikkoina liiankin tutuksi. Saattohoidon käsitteet tuntuivat olevan yhtäkkiä selkeämpiä ja suoraviivaisempia serkulleni kuin minulle ammattilaiselle. He olivat saaneet pääsääntöisesti hyvää ja informoivaa kohtelua ja olivat siitä hyvin kiitollisia. Minusta oli hienoa kuulla, kuinka alituisesti parjatussa julkisessa terveydenhuollossakin onnistutaan. Hoitohenkilökunnan tuki omaisille on yksi onnistuneen saattohoidon virstanpylväitä.
Hoitolinjauksissa pyritään huomioimaan omaiset päätöksenteossa. Vaikka DNR-päätös on puhtaasti lääketieteellinen ratkaisu, on se helpompi tehdä potilaan omaisten kanssa yhteisymmärryksessä kuin omaisten tahtoa vastaan. Väärät uskomukset ja käsitykset ohjaavat läheiset helposti harhapoluille. Vaikka ohjeistus omaisten tahdon huomioimisesta elinluovutuspäätöksessä muutama vuosi sitten muuttui, uskon, ettei luovutukseen ole ongelmatonta lähteä omaisten voimakkaasti sitä vastustaessa. Lääkärin sosiaaliset taidot nousevat vaikeissa ja suurissa kysymyksissä avainasemaan.
Hankalat omaiset ovat oma taiteenlajinsa. Oikeasti vaikeita omaiskontakteja on kuitenkin verraten harvassa. Useimmat haastavina pidetyistä omaisista muuttuvat yhteistyökykyisiksi, kun heille antaa riittävästi aikaansa ja selittää, mistä potilaan sairaudessa ja tehdyissä hoitoratkaisuissa on kysymys. Useimmiten omaisten hyökkäävä käytös kumpuaa inhimillisestä pelosta ja huolesta. Siksi kiireetön läsnäolo on parasta, mitä lääkäri voi vaikeissa tilanteissa tarjota.
Lääkäri ei saisi menettää malttiaan eikä provosoitua haastavastakaan käytöksestä. Välillä tyynenä pysyminen on ainakin minun häilyvällä temperamentillani vaikeaa. Eräs lonkkaproteesileikkaukseen odottavan potilaan omainen lähes sylki kasvoilleni, kun jouduin siirtämään suunniteltua leikkausta diabeteksen huonon hoitotasapainon vuoksi. Minulla oli täysi työ hillitä itseni, ja sorruin vastahyökkäykseen menemällä henkilökohtaisuuksiin potilaan elintavoista. Kun sain räyhääjät ulos huoneesta, hengitin syvään, ja totesin oman käytökseni olleen kaikkea muuta kuin ammatillista. Häpeän varjostama epäonnistunut vastaanotto pilasi päiväni. Sitäkään kohtaamista en ikinä unohda.
Pauliina Paananen
Kirjoittaja on turkulainen anestesiologiaan erikoistuva lääkäri.
