Seuraa johtajaa on vanha leikki

Menestyvissä organisaatioissa luotetaan asiantuntijoiden itseohjautuvuuteen ja heitä arvostetaan.

"Mahtavaa, että teillä järjestetään tällaisia juhlia", toteaa tuntematon nainen minulle työpaikan illanvietossa, "mutta taitavat olla viimeiset". Hän jatkaa muistelemalla, millaisista työhön liittyvistä eduista itse nautti ennen työnantajan fuusioitumista osaksi isompaa yritystä ja miten yksi kerrallaan nuo edut ropisivat pois.

Työurani ei ole vielä pitkä. Tästä huolimatta olen jo useaan kertaan löytänyt itseni kulkemassa kauppatavarana yrityksen tai kunnan muutosten mukana. Suunta on joka kerta ollut sama: pienemmästä suurempaan. Viime vuosina yksityisten palveluntuottajien taivaalta on sammunut isojakin tähtiä yritysfuusioiden myötä. Voiton karsintakisassa vie kuitenkin julkinen puoli, jossa vuodeosastoja, terveysasemia ja kokonaisia psykiatrisia sairaaloita on suljettu suurten liikelaitosten kootessa toimintojaan. Yksityisen puolen työmahdollisuudet alkavat olla yhden käden sormin laskettavissa, eikä julkisellakaan palkanmaksajina ole enää pian kuin kourallinen Ostereita ja Systereitä.

Pienessä yksikössä työskentely on usein kovin mutkatonta. Arki pyörii kirjoittamattomien sääntöjen turvin: viimeinen sammuttaa valot, pitkäksi mennyt aamu ilmoitetaan WhatsAppissa ja konsultaatiot hoituvat avaamalla ovi. Päätöksistä tulee harkitumpia, kun niiden seurauksista vastaa itse ja motivaatio kehittämiseen säilyy, kun ajatustyö vaikuttaa suoraan omaan tekemiseen. Joskus töitä tehdään lyhyempään, joskus pidempään. Joustaminen on ok, kun sen tietää olevan perusteltua ja väliaikaista.

Perinteisesti organisaation koon kasvaessa byrokratia ja ylhäältä päin johtaminen lisääntyvät. Toiminta perustuu sääntöihin ja seurantaan, intranettiin ja kellokortteihin. Kommunikointi tarkoittaa yksipuolista ilmoittelua ja kehitystyötä tehdään työn arjesta irtautuneissa hanketyöryhmissä. Työntekijöiden aikaa kuluu lupalomakkeiden täyttämiseen ja suoritusten tilastointiin. Aluksi työajan tuhlaaminen turhauttaa, sitten siihen turtuu. Vain välttämättömimmästä suoriutuminen alkaa itse asiassa tuntua viisaalta. Ongelman eteentullessa ensisijainen kysymys ei koske ratkaisun löytämistä vaan vastuuta.

Asiantuntijan ajan hukkaaminen tällaiseen toimintaan on hölmöä. Silti sitä näkee jatkuvasti. Naputtelemme SPAT-koodeja ja kirjaamme ylös viiden minuutin tarkkuudella, mitä työhuoneessamme teemme.

Minä toivon, että illanvietossa kohtaamani nainen on väärässä. Vaikka yllä kuvattu kehityskulku on yleinen organisaation kasvaessa, ei se tarkoita että se olisi välttämätön. Hartiat voivat leventyä ilman byrokratian lisäämistä. Näin toimivat esimerkiksi Suomen parhaan työpaikan tittelin toistuvasti napanneet Reaktor ja Futurice. Näissä yrityksissä luotetaan asiantuntijoiden itseohjautuvuuteen ja heitä arvostetaan. Tämä tuottaa työlleen omistautuneita ja kunnianhimoisia työntekijöitä. Se taas antaa kasvualustan sosiaaliselle älykkyydelle – tekijälle, jonka tiedetään olevan ryhmän toiminnan kannalta sen yksittäisten jäsenten älykkyyttä olennaisempaa.

Seuraa johtajaa on jo vanha leikki. Itseohjautuvuus on oppi, joka on välttämätöntä organisaation kasvulle ja menestykselle.

Ehkä jonain päivänä näemme suuren terveydenhuollon organisaation Suomen parhaiden työpaikkojen listalla. Ei se mahdotonta ole.

Kirjoittaja on tamperelainen lääkäri, joka kaihtaa kellokortteja mutta tykkää vastuutehtävistä.