Löytyykö vielä Hippokrateen perillisiä ja Florence Nightingalen jälkiä kulkevia?
Viime vuosiin asti on niin lääkäri- ja hoitoammattikunnassa kuin myös muun yhteiskunnan piirissä elänyt käsitys parantajista uhrautuvina hyväntekijöinä, jotka omaa etuaan ajattelematta, velvollisuudentunnon ajamina, ovat aina paikalla siellä missä ihmiset ovat olleet hädässä. Näin kuvasi professori Timo Airaksinen hoitotyöläisiä ammattien ja ansaitsemisen etiikkaa käsittelevässä kirjassaan. Mutta miten suomalainen yhteiskunta vastaa tähän perinteisen sankarikuvan ylläpitämiseen, mitä lisäpalkkioita ja muita mahdollisia houkuttimia tarvitaan? Millaista itsetuntoa, oman elämän hallintakykyä ja arvopohjaa tarvitaan, että hoitoalan ammatillinen etiikka toteutuisi suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa?